Se on mahdollista

Kirjoitan tämän tekstin nyt niille ihmisille, jotka uskovat, että elämästä tulee selviytyä.

Se on se mihin meidät on kasvatettu - uskomaan, että meidän tulee "löytää oma paikkamme elämässä". Että meidän tulee sovittaa itsemme johonkin tiettyyn kohtaan maailmassa, jossa pysymällä me selviämme elämästä onnekkaasti. Yleensä tämä tarkoittaa tietenkin ammattia ja hyvää työpaikkaa. Kun olemme sellaisen onnistuneet itsellemme hankkimaan, siinä pitäisi pysyä, koska, jos ei pysy - mitä tapahtuu? Menettää sen pohjan, jonka varaan on rakentanut pyrkimyksensä selviytyä. Rahat loppuvat, ei saa ruokaa, eikä ole varmaa, saako muuta työpaikkaa. Normaaleja pelkoja, hengissäpysymisen peruskysymyksiä.

Mutta onko elämä sitä?

Haluatko elää läpi elämäsi peläten sitä, ettet selviydy? Mistä selviytymisessä on ylipäätään kyse?

Kaikki pelot palautuvat kuolemanpelkoon, eli minän pelkoon itsensä menettämisestä. Rakennat mieleesi sen kehikon, jonka varassa uskot voivasi pysytellä hengissä vanhukseksi asti. Säilyttää itsesi niin pitkään kuin mahdollista. Mitä tämä mielen rakennelma saa aikaan elämässäsi? Uskot ehkä, että se luo sinulle turvan, mutta tosiasiassa se ylläpitää pelkoasi.

Hurja totuus on tämä: on mahdollista elää pelkäämättä. Olen tunnustellut tätä mahdollisuutta varmaankin vuosia, ja sen uskominen on kyllä vaikeaa. Toisaalta on vielä vaikeampaa hyväksyä sitä väitettä, että pelkääminen olisi välttämätöntä. Ei ole.

Tässä yhtenä päivänä ollessani töissä huomasin, että minua ei kiinnostanut pätkääkään. Olin täysin välinpitämätön. Mitä kohtaan? Itseäni, "minua", sitä, joka halusi selviytyä, olla hyvä työntekijä, ja jolla oli tapana murehtia, mitä muut ajattelevat. Aavistan pelkäämättömyyden mahdollisuuden elämässäni toisinaan, ja kun aavistan sen, tiedän: ei ole mitään väliä sillä mitä tapahtuu. Siis sillä, mitä minulle tapahtuu. Sillä mitä kokemuksia minulla on. Sitä tarkoittaa vapaus. Vapaus on sitä, että elämä elää itseään, niin kuin se on aina tehnyt, eikä sen elinvoimaa voi mikään vähentää, ja siksi elämässä ei ole pelkoa.

Erään romaanin Silver-niminen henkilöhahmo on ymmärtänyt tämän:
"Ei kannata pitää kiirettä päätösten kanssa. Minä en koskaan kiirehdi. Asiat päättävät itse itsensä sinun puolestasi, jos vain jätät ne rauhaan. Niin kuin puhelinvastaajaan jätetyt viestit tai kirjeet joita saat ihmisiltä. Jos et vastaa, mitään kamalaa ei tapahdu. Sinuna unohtaisin koko asian ja eläisin elämää. Minusta se on ainoa tapa selviytyä elämästä. Elää sitä."

"Meidän on tarkoitus saavuttaa onni tekemällä mieluisaa työtä johon olemme pätevöityneet, pysymällä terveenä, ansaitsemalla rahaa, rakastamalla muita ihmisiä, saamalla lapsia, syömällä ja juomalla, mutta harva onnistuu, koska useimmat meistä unohtavat mikä kaiken tarkoitus on. Silver sanoi, että hän oli päättänyt ihan ensimmäiseksi olla onnellinen, tottua olemaan onnellinen, ja sen jälkeen kaikki muu voisi tapahtua jos olisi tapahtuakseen."

Asia on juuri näin päin: ensin on vapaus (ja sen mukana tuleva onni), sitten se kaikki muu, mitä elämässä on, oli se mitä hyvänsä!

Vapaan ihmisen kauppareissu

Tähän väliin pientä arkipäivän konkretiaa:

Noin puoli vuotta sitten, jolloin vapaus oli minulle vielä outo mysteeri, en osannut kuvitella, millaista tavallinen arkielämä, kuten ruokaostosten tekeminen, olisi vapaana. Tänään, kun kävin kaupassa, pysähdyin miettimään asiaa paikassa, jossa yleensä aina helpoimmin unohdan vapauteni: suklaahyllylle. Kuka se on, joka haluaa lähestulkoon joka kauppareissulla ostaa suklaata? Monesti jo pelkkä sen hyllyn ääreen pysähtyminen herättää jossakin syvällä kummallisen syyllisyyden tunteen ja selittelynhalun. Se johtuu siitä, että minun tekee mieli suklaata, vaikka tiedän, etten tarvitse sitä pysyäkseni hengissä (mikä siis on syömisen tarkoitus). Olen ehdollistunut siihen, että minun tekee mieli suklaata, ja siksi ostan sitä toisinaan silti, vaikka ei sillä hetkellä edes tekisi mieli. Kas näin, ehdollistuma tunnistettu.

Kuka tekee valinnan ostaa suklaata, olla ostamatta, tai minkälaista suklaata ostaa? On helppo huomata, että tämä valinta tapahtuu poikkeuksetta mielessä: joko tunteen tai järjen kautta. Kun valitsen Fazerin sinisen tai jonkin muun "normisuklaan" piittaamatta mistään muusta kuin mieliteostani, valitsen tunteen kautta. Kun kiellän itseäni ostamasta suklaata ja pakottaudun kävelemään hyllyn ohi, valitsen järjen kautta. Myös, jos päätän ostaa tummaa luomusuklaata, koska se on terveellisempää ja eettisempää (ja siitä tulee parempi omatunto), teen valinnan postmodernien arvojeni kautta eli yhä edelleen mielessä.

Niin kauan kuin nämä valinnat tapahtuvat mielessä, en ole vapaa. Se, mitä tänään jäin suklaahyllyn ääreen kuulostelemaan, oli: mitä vapaus sanoo minulle nyt? Minkä valinnan intuitio tekee?

Ja mikä olikaan lopputulos? Ostin sekä tummaa luomusuklaata että tavallisen Tupla-patukan. Oliko tämä nyt vapaan ihmisen valinta? En todellakaan tiedä. Mutta syyllisyyttä en ainakaan tunne.

Peloton haavoittuvuus

Asetelma on kiepsahtanut nurinpäin. En minä etsi löytääkseni vapauden - minä olen vapaa. Se on luonnollinen, lähtökohtainen tilani. Enkä koe juuri nyt sellaista helmeilevää riemua kuin toisinaan siitä, että "juuri nyt tunnen olevani vapaa" - oikeastaan oloni on epämukava, kaoottinen. Mikä minua pidättelee ilmentämästä sitä, mikä todellisuudessa olen, eli vapaa tietoisuus? Vastaus on - "normaali" elämäni. Siis se kaikki, mihin olen itseni samaistanut ja minkä luulen omistavani. Minun oma yksilöllinen elämäni, joka on annettu minulle syntymän ja kuoleman väliseksi pelikentäksi. Luulen juoksevani kentällä kilvoittelemassa muiden pelaajien kanssa, vaikka oikeasti minä olen, me olemme se kenttä.

Silti, vaikka tämän tajuaisinkin, kentällä on yhä juostava. Me kaikki juoksemme kentällä erillisinä, osa tiedostamattomina, osa tietoisina siitä, ettei ole syytä yrittää päästä maaliin, koska maali on se, mitä jo olemme. Mitä iloa on vapauden tiedostamisesta, jos elämä erillisenä jatkuu totutulla tavalla? Jos elämän tarkoitus olisi vapauden löytäminen, voisimme sillä hetkellä, kun oivallamme vapautemme, yhtä hyvin menettää fyysisen olemuksemme ja haihtua ilmaan, "sulautua kenttään". Niin ei kuitenkaan tapahdu. Olemme yhä täällä, vaikka olisimme romahtaneet aidon minän ajattomaan hetkeen. Elämän tarkoitus on siis jokin muu, jokin ei-ihmiskeskeinen.

Tietoisuuden evoluution toteutuminen elämässä ja maailmassa tarvitsee ihmistä välineekseen itsensä ilmentämiseen. Siksi meidän on oivallettava vapautemme, jotta pystyisimme viemään evoluutiota eteenpäin tietoisina. Tietoisina siitä, ettei ole kyse meistä. Ei ole kyse minun elämästäni ja yksilöllisestä minuudestani. Minä olen väline. Välineen on oltava valmis mihin tahansa, pysyttävä siis avoimena mahdolliselle. Ei vasaran kuulu kiukutella puusepän käsissä.

Kuinka siis jatkaa ns. normaalia elämää sen jälkeen, kun on oivaltanut olevansa vapaa ja aidosti tietoinen? Tämä Cohenin artikkeli antaa jotakin vihjettä. Sanat "fearless vulnerability". Peloton haavoittuvuus. Pysyminen jatkuvassa yhteydessä elämän todelliseen luonteeseen vaatii loputonta rohkeutta ja uskallusta. On uskallettava olla piiloutumatta omiin (kuinka niin omiin?) tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Olla piiloutumatta "minuuteensa", siihen valheelliseen kuvaan itsestään, jonka ylläpitämiseen on ehdollistunut. Vain nämä ehdollistumat ja kuvitelmat siitä, että on jotain minun omaani, ovat esteenä todellisen, luonnollisen, aidon minuuden ilmentämiselle, eli tietoisuuden vapaan ilmentymisen mahdollistamiselle.

Olla täysin haavoittuvainen vailla pelkoa. Se on hirvittävä haaste. Mutta vain se poistaa esteet vapauden tieltä. Vapauden, joka jo olet. Haavoittuvuudelle antautuminen johtaa siihen, ettei voi välttää mitään, vaan kaikki on kohdattava. On oltava avoin joka ikinen hetki, avoin aivan kaikelle mahdolliselle. Vapaus ilman rohkeutta sen avoimeen ilmentämiseen estää sitä toteutumasta maailmassa, koska vain avoimesti vapaat ihmiset voivat esimerkillään auttaa muita tulemaan tietoisiksi itsestään ja siten viedä tietoista evoluutiota eteenpäin.

Tarinankerrontaa

Rakastan tarinoita, jännittäviä, syvällisiä, viisaita, hauskoja ja inspiroivia tarinoita. Sain niitä lapsena lahjaksi, kun äiti luki minulle paljon satuja. Nukkeleikkini olivat eräänlaisia tarinoita myös. Elokuvat ja romaanit ovat kiehtoneet minua aina, koska niiden kautta saan sukeltaa toisiin maailmoihin ja kertomuksiin.

Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?

"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)

Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.

Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?

Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.

Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.

Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.

Taas näitä hetkiä...

Se on tässä juuri nyt. Se menee ehkä ohi pian, mutta vähät siitä - se on juuri nyt. Vapaus.

Mistä tiedän, että juuri nyt olen vapaa? Koska en pelkää, eikä minua kiinnosta, miten asiat tulevat tapahtumaan myöhemmin. Minulta ei puutu mitään. En murehdi, mitä minulta ehkä jossain myöhemmässä tilanteessa tulee puuttumaan. Ei välttämättä mitään, en voi tietää. Ei vain ole mitään syytä edes miettiä sitä.

Sillä minusta pursuaa hillitön luottamus, joka ylittää mielessäni häivähtelevät ajatukset. Luottamus on kuin kahva vapauden kyljessä, siinä pysyy kiinni kaikesta huolimatta. Vaikka näppituntuma vapauteen toisinaan herpaantuu, ja mielen epävarmuudet palaavat, ei vapaus katoa minnekään. Siellä se möllöttää kuin kuu keskellä kirkasta päivää.

Minulla on yksi tehtävä maailmassa: olla aito itseni ja kertoa muillekin, että se on mahdollista. Kun molemmat käteni ovat tarttuneet vakaasti luottamuksen kahvaan, tiedän, että voin toteuttaa tämän. Elämä tietää, kuinka sen tarkoitus toteutuu, ja minun on syytä vain taata sille esteetön kulku.

Vapaus ei ole mysteeri eikä ponnistelujen tulos. Vapaus ei ole uskomus, vaan tietämys. Luottamus elämään on yhtä kuin tieto siitä, ettei ole kysymys erillisestä ja erityisestä minästä (joka katselee yöllä kuuta ja miettii, miten saisi sen omakseen), vaan että vapaus on ainoa todellisuus.

Ja koska vapaus siis on kaikki mitä on - niin, ei ole mitään muuta! En siis voi olla muuta kuin vapaa.

Me, myself and the future

On kaksi minää. Toinen on todellinen, toinen ei. Toinen on läsnä, toinen ei. Toinen on suuntautunut tulevaisuuteen, toisen ei pitäisi olla. Katsoin kaksi videota, Peter Russellin ja Andrew Cohenin videot, joissa he puhuvat "minästä" - eri minuuksista. Mitä nämä monet minät siis ovat?

Peter Russell purkaa ensin (videon 1. osan lopussa) osiin sen mielikuvan, joka itse kullakin on minästään: nimi on vain nimi, keho on joko miehen tai naisen, ammatti on toimintaa, arvot, tunteet ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Silti se, joka pysyy koko ajan samana, se, jolla nuo ominaisuudet ja ajatukset ovat, on se kokemus tai vaikutelma "minästä". The same sense of "I" that has been there all my life.

"Myself" on kuvitelma erillisestä, yksilöllisestä minästä. Se on se, joka ei ole todellinen, vaan mielen rakentama illuusio. "Me" on minuuden tuntemus, tietoisuus tietoisuudesta. Jos samastuu erilliseen minäänsä, joutuu jatkuvasti vahvistamaan identiteettiään, eli kokemusta siitä, että on "joku". Tietoisuus vain on, ja siitä tietoisena oleminen johtaa ymmärrykseen, että minuus ei ole objekti. Olemisen eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja siksi se vapauttaa.

Russellin mukaan on olemassa yksi yhteinen päämäärä: halu tuntea olonsa hyväksi. Kaikkien toiveiden pohjalla on toive mielenrauhasta. Russell sanoo: "Ihmisillä on niin täysi työ kantaa huolta siitä, onko heillä rauha tulevaisuudessa, etteivät he anna itselleen mahdollisuutta saada rauhaa tässä ja nyt." Rauha syntyy ymmärryksestä, että tietoisuus on kaikille sama. Kuinka vapautua ehdollistuneesta minästä näkemään, kuka todella on?

Russell siis näyttää ajavan takaa sitä, että itseään erilliseksi luulevan minän tulisi lakata keskittämästä huomionsa tulevaisuuteen ja pysähtyä nyt-hetkeen tarkastelemaan todellista luonnettaan tullakseen tietoiseksi ikuisesta tietoisena olostaan, ja saada siten rauhan ja vapauden. Jäin pohtimaan, onko tämä Russellin tarkoittama aina läsnä oleva, tietoinen minä sama, jota Andrew Cohen kutsuu nimellä aito minä.

Cohen määrittelee aidon minän näin: "se on puhdas tarve kehittyä korkeimmalla tasolla ja tulla yhä tietoisemmaksi". Aito minä ei ole kiinnostunut nyt-hetkestä, vaan seuraavan hetken luomisesta. Se on täysin suuntautunut tulevaisuuteen (the ecstatic compulsion to create  the future). Aito minä on tietoisuuden funktio, siis väline, jonka avulla tietoisuus toimii, jotta se tulisi yhä tietoisemmaksi itsestään.

Aito minä on siis todellinen, mielen illuusioista vapaa minuus, joka on pysyvä ja siinä merkityksessä aina läsnä, mutta silti jatkuvasti menossa kohti tulevaa luodakseen tietoisuutta tietoisuudesta. Läsnäolo nyt-hetkessä on ainoastaan konsti saada epäaito minäkuva pysäytettyä, jotta todellisuus nousisi esiin mielen takaa. Tämän jälkeen ihmisen toiminnan motiivina ei enää ole oman identiteetin vahvistaminen, vaan evoluutioimpulssi, eli tulevaisuuden luominen hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

Kaksoiselämää

On elämä ja on Elämä. Tällä hetkellä ne ovat minussa rinnakkain, tai ehkä limittäin. On se elämä, johon olen ehdollistunut lapsuudesta saakka, ja on se Elämä, josta olen vasta hiljattain saanut tietää, vaikka se onkin niistä kahdesta se todellinen ja pysyvä. Tunnen olevani onnekas, kun se tieto on tullut osakseni, ja se on kauan ollut kuin jokin salaisuus, josta vain jotkut voivat saada vihiä, vaikka se onkin kaikille sama. Mitä syvemmälle sukellan Elämään, sitä luonnollisemmaksi se muuttuu. Elämä on yksi, tämä tieto minulla on, mutta pieni minä elää toistaiseksi pieneen elämäänsä kuuluvien asioiden kautta erillisenä, erityisenä, kompleksisena.

Pieni minä muodostaa elämälle merkityksen erillisistä asioista, kuten tutkinto, työpaikka, ystävät ja parisuhde. Se harrastaa erilaisia asioita, joista se saa tyydytystä ja vahvistusta identiteetilleen, eli käsitykselleen siitä, "kuka minä olen". Oma pieni minäni lukee kirjoja, soittaa pianoa, aikoo kesällä opetella palstaviljelyä, tuntee ylpeyttä, kun professori kehuu gradua, iloitsee kumppaninsa kiltistä ja rauhallisesta luonteesta, ja toivoo saavansa kiinnostavan, muttei kovin stressaavan työpaikan. Nuo ovat sen elämän piirteitä, johon voisin samastua. Nämä elämääni kuuluvat asiat herättävät mielessäni ajatuksia ja tunteita, jokaikiseen asiaan minulla on jokin suhde, hyvä tai huono. Elämän tapahtumat joko vastaavat toiveitani tai sitten eivät.

Kuinka olla samastumatta siihen elämään, jota elää? Kuinka pitää "itsensä" irrallaan niistä tunteista ja ajatuksista, joita elämä nostattaa pintaan? Ymmärrän sen nykyään hetkittäin, se on mahdollista läsnäolon tilassa, joka toimii kuin nosturi: näen suoraan sen todellisuuden, jonka pienestä minästäni käsin näen ainoastaan hyvän tai huonon suhtautumiseni lävitse. Elämä on neutraali, koska minulla ei ole mitään toiveita sitä kohtaan.

Kuka uskoo, jos joku väittää, että elämässä ei ole ongelmia, kärsimystä eikä toisaalta voitonriemua, loistavaa "fiilistä"? Elämä (isolla E:llä) ei tunnu miltään. Se on aivan helppoa: riittää kun lopettaa ajatuksista ja tunteista välittämisen. Suhde katoaa. Elämä on.

Mitä merkitystä tässä vaiheessa on niillä asioilla, jotka kuuluvat sen hetkiseen elämään (siis työllä, parisuhteella jne.)? Itse asiassa - ei mitään. Kuulostaa julmalta. Ne ovat mitä ne ovat, mutta niillä ei ole vaikutusta siihen, "kuka minä olen". Ei tarvitse enää etsiä mitään.

Tämä tarina kertoo, mistä on kysymys. Tässä muutama lainaus Gangajin tekstistä:

• The particular mind-stream that I had been calling “myself” was seen simply to be an object appearing in life, existing for a brief time, and finally disappearing back into the totality of life itself, just as a wave in the ocean rises up, exists for a moment, and sinks back in, fundamentally never separate from the ocean itself.

• That which one has been desperately, furiously, relentlessly searching for has always been present, exactly where one is.

• I know and I continuously realize deeper every day that no thing can define me. 

• I am not looking to any one or any thing to give me what I want.

• Many people have asked how it was possible to integrate these realizations into my day-to-day life. My response has always been the same. It is not possible to integrate truth into anything else because truth already exists as everything and it always has.

Tässä kohtaa sanon itselleni: stop. Lopeta. Lopeta etsiminen, lopeta määritteleminen, lopeta ristiriitaisuuksien luominen, lopeta kiinnittyminen. Anna sen kaiken olla.