"Mutta mestari, mehän kuitenkin elämme maailmassa"

 Kun vanhan apotin oli aika nimetä seuraajansa, hän päätti panna oppilaansa kokeeseen. Ennakkoon seuraajaksi kaavailtu oppilas laati runon: 
"Ruumiini on kuin bodhipuu, 
 sydämeni pronssipeili,  jota pyyhin, 
 kunnes ei tomuhiukkastakaan ole jäljellä." 
Ei hassumpi, te ehkä ajattelette. Mutta kokeen musta hevonen, Huineng, luostarin siivoojamunkki, osoittautui runossaan viisaammaksi: 
"Bodhi ei ole puu, 
 ja peili ei ole sydän. 
 Mikään ei ole todellista. 
 Mistä siis tomu?"

Mikä lopulta on todellista?

Henkisyyden etsinnässä, tietoisuuden tavoittelussa ja vapauteen pyrkimisessä on aina tiettyyn pisteeseen saakka ongelmana se, mitä tehdä maailmalle ja ns. tosielämälle, jota kaikesta huolimatta pitää elää. "Mehän kuitenkin elämme maailmassa" - mutta onko se todellinen? Onko se tomu, jota pelkäämme ja yritämme puhdistaa, totta?

Elämä maailmassa on todellisuuden leikkiä. Ei heijastuskuvia ole tarpeen pyyhkiä pois. Emme elä maailmassa puhdistamassa itseämme tomusta, vaan oivaltamassa, ettei tomua ole.

Harhaa on se, että maailmassa elämällä voisi löytää tai saavuttaa jotain. Haluamme kirkkaan pronssipeilin, mutta kun keskitymme jynssäämiseen, emme näe todellisuutta.

Voimme jatkaa maailmassa elämistä myös siten, ettemme etsi tai tavoittele siellä mitään, edes vapautta. Elämässä voi tapahtua jotain tai olla tapahtumatta - elämä ei todellisuudessa odota meiltä mitään, joten meidänkin on parempi olla odottamatta mitään siltä.

Maailma on tietoisuuden "juttu", ja me olemme siinä osallisina. Meille olennoille on suotu mahdollisuus ihmetellä tätä kaikkea. Me kaipaamme jotakin muka kätkettyä, mutta vain halumme löytää se estää tuota kaipausta täyttymästä. Kun olemme valmiit luovuttamaan minuutemme todellisuudelle, näemme elävämme siinä koko ajan.

(Lainaukset Qiu Xiaolongin romaanista Punapukuiset naiset, s. 212-213)

Inhimillisyyden alue

Kun löydät vapauden ja opit luottamaan sen pysyvyyteen, olet yhä tavallinen ihminen.

On sellainen harhaluulo, että vapaa ihminen on jollain tavoin täydellinen ihminen. Se lienee osa sitä harhaluuloa, että vapauden tavoittelu tähtää siihen, että itsellä olisi loputtoman hyvä olla.

Vapaus ei ole vapautta ikävistä tuntemuksista. Vapaus on ikävistäkin tuntemuksista nauttimista.

Ihminen on aina ihminen, ei koskaan täydellinen. Sillä vajavaisuus on inhimillisyyden olemus. Jos vapaus merkitsisi täydelliseksi tulemista, ei vapaa ihminen olisi enää ihminen.

Täydellistä on tietoisuus, absoluuttinen, joka sisältää kaiken ja on tyhjä.

Vapauden oivallus ei poista kerralla inhimillisyytemme pölyä. Kiinnikkeitä on niin kauan kuin niitä jokaista ei ole kohdattu. Kohtaaminen on tietoiseksi tulemista, vapautumista, mutta jäljelle jää aina tietty inhimillisyyden alue. Inhimillisyyttä on se, mistä olemme tietoisia, mielen ominainen reaktio, joka perustuu opittuihin malleihin, mutta jonka annamme tulla, olla, ja mennä. Vapaa ihminen hyväksyy olevansa epätäydellinen - ihminen! 

Kun tähän inhimillisyyden alueeseen ei samastu, voi nauttia täydellä sydämellä ihmisyyden kaikista puolista. 

Muuttuu oman tarinansa minä-hahmosta kaikkitietäväksi kertojaksi.
Oman tarinansa lukijaksi, joka kokee tapahtumat ja tunteet, mutta tietää koko ajan, että ne eivät ole todellisuus. Sulkee kirjan kannet, vapaus. Avaa kannet uudelleen, päättää itse, kuinka tarina kulkee.

Olennainen

Nyt - ei enempää sanoja.

Nimettömiä asioita, potentiaaleja.

Tulkitsemattomia havaintoja ja sävyjä.

Täysi tyhjyys.

Tyhjä täyteys.

Tietoisuus, josta emme tiedä mitään.

Valo ja varjot ovat yhtä.

Erityisyyden ilot & erillisyyden kärsimys

Mielen maailma koostuu dualismeista, kaikella on siellä kaksi puolta. Jotta voisi olla iloa, on oltava kärsimystä. Mieli luo ihmisestä kuvan erillisenä, erityisenä minänä, yksilönä, jolle elämä on ilonaiheiden ja kärsimyksentuottajien taistelutanner. On hienoa olla erityinen: "minä olen jotakin, olen omaperäinen, minun henkilökohtaiset ominaisuuteni ovat hyviä, parempia kuin joidenkin muiden, minä erotun joukosta..." Mutta on hirveää olla erillinen: "olen outolintu, jään ulkopuolelle, minua ei huomata, minulla on huonoja ja vääriä ominaisuuksia..."

Vapaudessa on vain yksi puoli: kaikki on samaa. Henkisyydestä kiinnostuessaan ihmiset usein haluavat päästä eroon henkilökohtaisesta kärsimyksestään, säilyttää jatkuvan sisäisen rauhan ja voida hyvin. Ajatus erillisyyden ja sen tuottaman kärsimyksen loppumisesta houkuttaa suuresti. Erillisyydestä luopuminen ei siis olisi niinkään vaikeaa kuin puolestaan on erityisyydestä luopuminen. Jättääkseen dualismien maailman taakseen on kuitenkin luovuttava myös kärsimyksen vastapuolesta, henkilökohtaisesta ilosta. Jos et ole erillinen, et voi olla erityinenkään. Todellisessa minässäsi ei ole mitään omaperäistä, massasta erottuvaa eikä muiden yläpuolelle nostavaa. Jos ennen tunsit olosi hyväksi, kun ympäristö kohotti egoasi, ja vastaavasti kärsit, kun se painoi sitä alemmas, kaikki tällainen poistuu vapaudessa. Sinä vain olet - se mikä olet - yhtä muiden ja ympäristön kanssa huolimatta siitä, mitä reaktioita siinä ilmenee.

Henkisyyden tavoittelu kiinnosti minua vuosia, ja tämä loi vastakkainasettelun ulkoisen ja sisäisen maailmani välille. Kun pelkäsin ja halveksin ulkoista maailmaa (ihmisiä, tilanteita), vetäydyin yhä enemmän sisäisen maailmani (henkisyyden) puoleen - ja siten vain vahvistin erillisyyttä ja erityisyyttä. Välillä koin hyvää oloa tuntiessani itseni erityiseksi ja erottuvaksi ja välillä taas kärsin erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteista. Viha ja rakkaus, hyvä ja paha, rauha ja levottomuus, kaikki mielen maailman kaksinaisuudet vuorottelivat kokemuksessani, kun erottelin ulkoisen ja sisäisen maailmani toisistaan. Ehkä halusin vahvistaa erityisyyttä ja heikentää erillisyyttä ymmärtämättä, ettei niin voi tehdä, sillä ne vahvistuvat ja heikentyvät yhdessä. Niitä kumpaakin joko on tai ei ole.

Tietoisuus yhdistää kaiken ja poistaa vastakkainasettelut. Siksi se ei merkitse samaa kuin henkisyys. Tietoisuus on tietoisuutta sisäisen ja ulkoisen ykseydestä, yhdestä, kokonaisesta maailmasta. Kärsimystä siellä ei ole, vaikka mieli ja ego yhä olisivatkin olemassa - niiden väitteitä erillisyydestä ei vain tarvitse kuunnella. Iloa sen sijaan on, mutta se ei ole henkilökohtaista. Se ei ole erityistä eikä omaa, vaan kaikenkattavaa iloa, johon ei tarvita syytä. Tietoisuudessa lakkaan tekemästä tulkintoja elämästä mielen kaksinaisuuksien kautta ja siten voin ottaa vastaan kaiken arvottamatta sitä. Ei tarvitse paeta ulkoisia uhkia sisäiseen rauhaan, koska rauha ja ilo muuttuvat pysyväksi olotilaksi, "being"-tilaksi, josta käsin on mahdollista luoda tietoista todellisuutta ympärilleen ("becoming"). Sitä se vapaus on.

Ennen ja jälkeen - elämää jojona

Lähdetään nyt taas siitä, mistä pelkästään voikin lähteä - eli että jokainen meistä on jo vapaa. Se on siis lähtökohtainen tila, joka sitten ikään kuin unohtuu, koska elämme ihmisinä läpi tiettyjä tietoisuuden vaiheita, joiden aikana meidän on ensin tultava erillisiksi voidaksemme ymmärtää olevamme yksi.

Kun ollaan siinä pisteessä, jossa murros on lähellä, erillisen minän illuusio keikkuu jo huterana, mutta lopullinen antautuminen vapauden avoimeksi ilmentäjäksi ei ole vielä rysäyttänyt itseään läpi, ihminen on kuin jojo. Sormi, jossa jojon naru roikkuu, on aito, tietoisuutta tietoiseksi tekevä minä, kun taas se pallo, johon naru kiertyy, on mieli ja kaikki sen sisältämä höttö. Naru näiden välillä on yhtä kuin omistussuhde. Kun se katkaistaan *NAPS* - omistamisen prosessi päättyy. Minä olen minä (aito, tietoinen, läsnä siinä mikä on nyt ja yhtä kaiken kanssa), mieli ja kaikki mitä se on pitänyt minun omanani on enää jotain, mikä tapahtuu tietoisuuden kentässä, mutta sillä ei ole tekemistä sen kanssa, KUKA (tai mikä) minä olen.

Elämä jojona on sitä, että ensin sukelletaan ajatusten mukana tunteiden kuohuihin, kunnes tiedostetaan, että sinne tuli mentyä, vaikka olisi voinut olla menemättäkin, ja sitten yritetään päästä sieltä pois - sinne "ihanaan, autuaaseen vapauteen, missä kaikki on helppoa ja keveää". Jojoilun loppuminen on totta kai suuri haave - tosin se ei lopu, jos sen odottaa loppuvan joskus sitten tulevaisuudessa.

Ero siinä, millaista on ennen jojoilun loppumista ja sen jälkeen, on suhtautuminen mielen sisältöön, ajatuksiin ja tunteisiin. Jojona elävä ihminen pyrkii muuttamaan tunteitaan, muuttamaan ajatuksiaan, jos ei pidä niistä eikä halua kokea niitä. Sieltä "alhaalta" (mielestä) käsin katsottuna ihminen pyrkii hallitsemaan kokemuksiaan, ja kun ne ovat negatiivisia ja tuskallisia, hän yrittää ajatella toisin jotta voisi tuntea toisin. Hän siis yrittää ajatustensa avulla päästä pois mielestä, ajatella itsensä vapaaksi - nurinkurista!

Jojoilun lopettanut ihminen antaa ajatusten ja kokemusten tulla, sillä ei ole mitään syytä estää niitä tulemasta. Hän eri yritä päästä eroon kivuliaasta tuntemuksesta kääntelemällä ajatuksiaan eri päin. Hän katsoo tunnetta, näkee mistä ajatusketjusta se on lähtöisin, näkee mikä tapahtuma elämässä synnytti ajatusketjun. Kun hän on huomioinut nämä seikat, on koettu tuntemus luultavasti sillä aikaa jo kaikonnut, ja vaikkei olisikaan, hän antaa sen olla. Hän katsoo sitä "ylhäältä" päin. Tunteet eivät hallitse häntä, eikä hänen tarvitse yrittää hallita tunteita, sillä hän tietää, että kun ne tulevat, ne myös menevät. Koska hän on vapaa, hän on koko ajan sitä, mikä on pysyvää, eikä mikään ohimenevä muuta hänen olemustaan toiseksi.

Me, myself and the future

On kaksi minää. Toinen on todellinen, toinen ei. Toinen on läsnä, toinen ei. Toinen on suuntautunut tulevaisuuteen, toisen ei pitäisi olla. Katsoin kaksi videota, Peter Russellin ja Andrew Cohenin videot, joissa he puhuvat "minästä" - eri minuuksista. Mitä nämä monet minät siis ovat?

Peter Russell purkaa ensin (videon 1. osan lopussa) osiin sen mielikuvan, joka itse kullakin on minästään: nimi on vain nimi, keho on joko miehen tai naisen, ammatti on toimintaa, arvot, tunteet ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Silti se, joka pysyy koko ajan samana, se, jolla nuo ominaisuudet ja ajatukset ovat, on se kokemus tai vaikutelma "minästä". The same sense of "I" that has been there all my life.

"Myself" on kuvitelma erillisestä, yksilöllisestä minästä. Se on se, joka ei ole todellinen, vaan mielen rakentama illuusio. "Me" on minuuden tuntemus, tietoisuus tietoisuudesta. Jos samastuu erilliseen minäänsä, joutuu jatkuvasti vahvistamaan identiteettiään, eli kokemusta siitä, että on "joku". Tietoisuus vain on, ja siitä tietoisena oleminen johtaa ymmärrykseen, että minuus ei ole objekti. Olemisen eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja siksi se vapauttaa.

Russellin mukaan on olemassa yksi yhteinen päämäärä: halu tuntea olonsa hyväksi. Kaikkien toiveiden pohjalla on toive mielenrauhasta. Russell sanoo: "Ihmisillä on niin täysi työ kantaa huolta siitä, onko heillä rauha tulevaisuudessa, etteivät he anna itselleen mahdollisuutta saada rauhaa tässä ja nyt." Rauha syntyy ymmärryksestä, että tietoisuus on kaikille sama. Kuinka vapautua ehdollistuneesta minästä näkemään, kuka todella on?

Russell siis näyttää ajavan takaa sitä, että itseään erilliseksi luulevan minän tulisi lakata keskittämästä huomionsa tulevaisuuteen ja pysähtyä nyt-hetkeen tarkastelemaan todellista luonnettaan tullakseen tietoiseksi ikuisesta tietoisena olostaan, ja saada siten rauhan ja vapauden. Jäin pohtimaan, onko tämä Russellin tarkoittama aina läsnä oleva, tietoinen minä sama, jota Andrew Cohen kutsuu nimellä aito minä.

Cohen määrittelee aidon minän näin: "se on puhdas tarve kehittyä korkeimmalla tasolla ja tulla yhä tietoisemmaksi". Aito minä ei ole kiinnostunut nyt-hetkestä, vaan seuraavan hetken luomisesta. Se on täysin suuntautunut tulevaisuuteen (the ecstatic compulsion to create  the future). Aito minä on tietoisuuden funktio, siis väline, jonka avulla tietoisuus toimii, jotta se tulisi yhä tietoisemmaksi itsestään.

Aito minä on siis todellinen, mielen illuusioista vapaa minuus, joka on pysyvä ja siinä merkityksessä aina läsnä, mutta silti jatkuvasti menossa kohti tulevaa luodakseen tietoisuutta tietoisuudesta. Läsnäolo nyt-hetkessä on ainoastaan konsti saada epäaito minäkuva pysäytettyä, jotta todellisuus nousisi esiin mielen takaa. Tämän jälkeen ihmisen toiminnan motiivina ei enää ole oman identiteetin vahvistaminen, vaan evoluutioimpulssi, eli tulevaisuuden luominen hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

The Impersonal

Elämme maailmassa ihmisinä, joilla on käsitys omasta itsestään yksilöinä ja henkilöinä. Minulla on oma elämäni, jossa teen omia asioitani ja toteutan itseäni sen mukaan, mikä minua kiinnostaa ja houkuttelee. Elän minästäni käsin. Maailma on leikkikenttäni, jossa toki annan tilaa muillekin, vaikka joissain tilanteissa se voi olla ongelmallista. Haluan asioita, tarvitsen asioita, tavoittelen asioita. Elämä näyttäytyy oman polun kulkemisena, jonka päämääränä on jonkinlainen minuuden valmiiksi saattaminen. Toteuttaessani omaa minuuttani saatan olla osana maailman muuttamisessa johonkin suuntaan ja saatan antaa toisille ihmisille jotain arvokasta, mutta yhtä kaikki, se on todennäköisesti vain oman hyvinvointini tavoittelemisen sivutuote.

Mikä on vaihtoehto? Voiko elämää elää ilman henkilökohtaista intressiä? Ihmisenä ja henkilönä, jolla on välineellinen minuus, muttei sitä koskevia haluja, tarpeita eikä tavoitteita? Mieleni käsittäisi yhä minut yksilölliseksi ihmiseksi, mutta se olisi vain eräänlainen yksikkö, jonka kautta toiminta tapahtuu. En olisi ehdollistunut mieleeni, enkä tavoittelisi itselleni hyvää oloa, vaan olemistani ja toimintaani ohjaisi ymmärrys kokonaisuudesta ja ykseydestä. Tietäisin, että minulla on mieli vain, koska se on käytännöllinen väline ihmisenä olemisessa, mutta minua ohjaisi pysyvä varmuus siitä, että tietoisuuden evoluutio tapahtuu "minun" (minuna olevan yksilöllisen ihmisen) kautta samoin kuin kaikkien muiden "minujen", jotka todellisuudessa ovat yhtä ja samaa tietoisuutta.

Mieleni ei koskaan tule käsittämään tätä vaihtoehtoa. Voin vain uskoa siihen samalla kun epäilen sitä. Voin vain uskoa, että epäilys voi hävitä. Tiedän, että voin vapautua mielen illuusiosta läsnäolon rauhaan, mutta sieltä on palattava maailmaan - maailman valoisaan puoleen, jossa ei ole illuusioita, vaan aito ja pysyvä evolutiivisen kehittymisen voima, tahto, joka toteuttaa tietoisuuden tulemisen tietoiseksi itsestään.

Heräämisiä...

Mikä saa ihmisen heräämään? Miksi jotkut jatkavat kulkemistaan silmät ummessa, kuvitellen, että elämän kuuluu olla vaikeaa, elämän kuuluu olla kärsimystä? Sen jälkeen, kun on katsonut itseään, näkee kaiken toisin.

Tiedosta itsesi oman todellisuutesi luojana. Hyväksy se mitä olet luonut. Näe kauneus. Katso peiliin - näe itsesi ja ymmärrä, että se et ole sinä. 

Mikä matka?

Matka kohti tietoisuutta - mitä se tarkoittaa? Miksi ajattelen olevani matkalla? Siksi, etten usko olevani vielä siellä, missä haluaisin olla. Uskon olevani siirtymässä jonnekin toisaalle, toisenlaiseen olotilaan, tietoisuuteen.

Tosiasiassa olen matkalla vain sinne missä jo olen. Juuri tähän. Minun on vain ymmärrettävä se, ja silloin matka on päättynyt. Kun näen nykyisen olotilani uudella tavalla, tietoisena, olen perillä.

Pari päivää sitten opin jotakin. Mieleni lakkasi miettimästä, kuinka olla läsnä, ja silloin tunsin rauhaa ja tyhjyyttä - olin läsnä. Näin, kuinka helposti ympäristö saa mielen aktivoitumaan, ja ego ryhtyy tuottamaan ajatuksia, tuntemuksia, mielipiteitä, reaktioita. Tajusin, kuinka helposti niihin menee mukaan, vaikka ei olisi mikään pakko. Yhtä nopeasti kuin mieli alkaa hälistä, se myös hiljenee. Kuuntele hiljaisuutta - vaikka ympärilläsi olisi millainen meteli! Hiljaisuus pysyy aina. Se sijaitsee samassa paikassa kuin tietoisuus. Se on aina. Siksi emme ole matkalla. Olemme koko ajan siellä, perillä.

Olin kuuntelemassa joulukonserttia tässä vasta oivaltamassani läsnäolotilassa. Huomasin, kuinka ajatukset yrittivät välillä tarttua minuun ja jättää musiikin taustalle, pelkäksi kuuloaistimukseksi. Hiljensin ajatusvirran, ja käsitin, kuinka paljon voimakkaampana voin kokea musiikin, kun olen läsnä siinä, mitä kuulen. Läsnäolo antaa mahdollisuuden keskittyä täydellisesti siihen, mitä nyt-hetkessään kokee.

Vaikka todellisuudessa olemme perillä, kuljemme kuitenkin oppimisen ja oivaltamisen tietä eteenpäin, matkalla kohti ymmärrystä siitä, että me olemme tietoisuus.

Vertauskuva...

Elämä on joki, jonka virrassa uiskentelee erilaisia tunteita ja ajatuksia. Ihminen voi joko jäädä rannalle, jolloin hän ei elä elämäänsä, tai hän voi ajelehtia mukana virrassa. Hän voi valita, räpiköikö hän tunteiden ja ajatusten seassa, on välillä vähällä hukkua, tarttuu tunteisiinsa kuin ajopuihin - vai rakentaako hän itselleen lautan, jonka päällä hän antautuu elämän vääjäämättömän virran kuljetettavaksi ja voi tarkkailla vellovia tunteita ja ajatuksia irrallaan niistä.

Virran mukana kulkeva lautta on tietoisuus. Sen päällä voi levätä katsoen mihin matka johtaa.