Täydellinen maailma meissä

Eilen näin Yle Teemalta dokumentin "Täydellinen maailma verkossa", joka käsitteli Second Lifea ja muita vastaavia virtuaalimaailmoja. Dokumentti alkoi luomiskertomusajatuksella, että ihminen häädettiin paratiisista, ja on siitä lähtien halunnut päästä sinne takaisin. Nykyään utopioita luodaan verkossa, jossa ihminen kokee pääsevänsä hallitsemaan sitä millainen maailma on, ja voi siten luoda haluamansa paratiisin. 

Emmekö me voi luoda kaipaamaamme paratiisia muutoin kuin virtuaalisesti? 

Miksi se maailma, jonka haluamme, olisi saavuttamaton utopia?

Mehän tämän maailman luomme!

Oheinen Yrjö Kallisen puhe vuodelta 1969, "Elämän syvyysaspektin arviointia", on vahvasti puhutteleva ja niin kovin ajankohtainen sanoma siitä, että meidän on aika herätä. Herätä ajatustemme harhamaailmasta. Se on ainoa, mikä erottaa meidät paratiisista.

 

Kallisen mukaan maailmamme ja olemassaolomme säilyy vain sillä ehdolla, että aavistamme olevamme unessa ja että tämä aavistus yleistyy. Aavistamalla unitilamme voimme levollisina tarkkailla kaikkea mitä siihen kuuluu. Ymmärtämällä koko elämän syvyysaspektin, perimmäisen olemuksemme, näemme jokaisessa ihmisessä nukkuvan tai heräämässä olevan ihmisen.

Jokaisessa ihmisessä uinuu mahdollisuus nähdä todellisuus suoraan sellaisena kuin se on - nähdä totuus. Kun tämä mahdollisuus meissä yksitellen herää, lakkaamme elämästä pintatasolla ja löydämme elämän syvyyden. Silloin tiedämme - riippumatta mistään mikä tapahtuu pintatasolla - tiedämme sen, mistä voidaan puhua enää viittauksenomaisesti. Ja "ne jotka tietävät, ovat kaikista nöyrimpiä".

Täydellinen maailma uinuu meissä mahdollisena. Riittää, että heräämme.

Katoamaton merkitys

Missä on kaiken merkitys? Mitä nyt-hetki näyttää minulle?

Mieli ei lakkaa olemasta, se ei luovuta tehtäväänsä ajatusten ja tunteiden tuottajana. On joka hetki valittava uudelleen, kuuntelenko ajatuksiani, vai kuuntelenko hiljaista tietoisuutta. Joka hetki. Uudelleen. Ei pidä jäädä odottamaan, että mieli luopuisi itsestään. Mieli haluaa olla merkityksen näyttäjä: poimia maailmasta asioita, jotka hyviksi tai huonoiksi, kauniiksi tai rumiksi nähtyinä osoittavat elämälle merkitystä.

Minä en ole enempää enkä vähempää. Olen ajatellut itseni tietynlaiseksi ja on vaikea muuttaa näitä ajatuksia. Pitääkö niitä muuttaa? Ei, ei mielen sisältöön tarvitse kajota. Mieli on mikä mieli on, ja se saa luvan pitää minua millaisena haluaa. Ja toisia. Ja maailmaa. Se voi epäillä, pelätä, kiukutella, kiintyä, ylpeillä ja innostua. Mutta se ei päätä mikä on elämän merkitys.

Me kuljemme ymmärryksen, oivalluksen ja antautumisen tietä. Kaipaus johonkin nimeämättömään on saanut meidät tälle matkalle, jonka alkupisteen ja määränpään välissä ei todellisuudessa ole mitään. Vain ymmärrys, oivallus ja antautuminen. Tässä se on. Sinä olet se.

Merkitys on yksinkertainen, mutta liian vaikea mielen käsittää. Se kutsuu meitä, se hehkuu lävitsemme, kun avaudumme sille. Meistä itsestämme tulee tie, jota pitkin totuus pääsee kulkemaan.

Totuus

Olen vapaa.
Olen turvassa.
Siitä on turha odottaa mitään todisteita.
Sellaisia ei voi saada.
On uskottava, kunnes tietää.

Mieleeni on piirtynyt kuva jykevästä ovesta. Pohdin, että tulee vielä päivä, jolloin menen siitä läpi.
Guess what? Ovea ei ole olemassakaan.
Ovea ei ole.
Reitti on avoinna koko ajan.
Mieli ei sitä usko, mutta mieltä ei voi siitä koskaan vakuuttaa.

Olen vapaa.
Se on totta.
Ovea ei ole.

Tarinankerrontaa

Rakastan tarinoita, jännittäviä, syvällisiä, viisaita, hauskoja ja inspiroivia tarinoita. Sain niitä lapsena lahjaksi, kun äiti luki minulle paljon satuja. Nukkeleikkini olivat eräänlaisia tarinoita myös. Elokuvat ja romaanit ovat kiehtoneet minua aina, koska niiden kautta saan sukeltaa toisiin maailmoihin ja kertomuksiin.

Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?

"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)

Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.

Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?

Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.

Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.

Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.