Vanha kuva hapertuu
reunat palaneet
värit haalistuneet
tämä hapertuva vanha minäkuva
ja silmistä
puhkeaa todellisuus
Näytetään tekstit, joissa on tunniste todellisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste todellisuus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
"Mutta mestari, mehän kuitenkin elämme maailmassa"
Kun vanhan apotin oli aika nimetä seuraajansa, hän päätti panna oppilaansa kokeeseen. Ennakkoon seuraajaksi kaavailtu oppilas laati runon:
"Ruumiini on kuin bodhipuu,
sydämeni pronssipeili, jota pyyhin,
kunnes ei tomuhiukkastakaan ole jäljellä."
Ei hassumpi, te ehkä ajattelette. Mutta kokeen musta hevonen, Huineng, luostarin siivoojamunkki, osoittautui runossaan viisaammaksi:
"Bodhi ei ole puu,
ja peili ei ole sydän.
Mikään ei ole todellista.
Mistä siis tomu?"
Mikä lopulta on todellista?
Henkisyyden etsinnässä, tietoisuuden tavoittelussa ja vapauteen pyrkimisessä on aina tiettyyn pisteeseen saakka ongelmana se, mitä tehdä maailmalle ja ns. tosielämälle, jota kaikesta huolimatta pitää elää. "Mehän kuitenkin elämme maailmassa" - mutta onko se todellinen? Onko se tomu, jota pelkäämme ja yritämme puhdistaa, totta?
Elämä maailmassa on todellisuuden leikkiä. Ei heijastuskuvia ole tarpeen pyyhkiä pois. Emme elä maailmassa puhdistamassa itseämme tomusta, vaan oivaltamassa, ettei tomua ole.
Harhaa on se, että maailmassa elämällä voisi löytää tai saavuttaa jotain. Haluamme kirkkaan pronssipeilin, mutta kun keskitymme jynssäämiseen, emme näe todellisuutta.
Voimme jatkaa maailmassa elämistä myös siten, ettemme etsi tai tavoittele siellä mitään, edes vapautta. Elämässä voi tapahtua jotain tai olla tapahtumatta - elämä ei todellisuudessa odota meiltä mitään, joten meidänkin on parempi olla odottamatta mitään siltä.
Maailma on tietoisuuden "juttu", ja me olemme siinä osallisina. Meille olennoille on suotu mahdollisuus ihmetellä tätä kaikkea. Me kaipaamme jotakin muka kätkettyä, mutta vain halumme löytää se estää tuota kaipausta täyttymästä. Kun olemme valmiit luovuttamaan minuutemme todellisuudelle, näemme elävämme siinä koko ajan.
(Lainaukset Qiu Xiaolongin romaanista Punapukuiset naiset, s. 212-213)
"Ruumiini on kuin bodhipuu,
sydämeni pronssipeili, jota pyyhin,
kunnes ei tomuhiukkastakaan ole jäljellä."
Ei hassumpi, te ehkä ajattelette. Mutta kokeen musta hevonen, Huineng, luostarin siivoojamunkki, osoittautui runossaan viisaammaksi:
"Bodhi ei ole puu,
ja peili ei ole sydän.
Mikään ei ole todellista.
Mistä siis tomu?"
Mikä lopulta on todellista?
Henkisyyden etsinnässä, tietoisuuden tavoittelussa ja vapauteen pyrkimisessä on aina tiettyyn pisteeseen saakka ongelmana se, mitä tehdä maailmalle ja ns. tosielämälle, jota kaikesta huolimatta pitää elää. "Mehän kuitenkin elämme maailmassa" - mutta onko se todellinen? Onko se tomu, jota pelkäämme ja yritämme puhdistaa, totta?
Elämä maailmassa on todellisuuden leikkiä. Ei heijastuskuvia ole tarpeen pyyhkiä pois. Emme elä maailmassa puhdistamassa itseämme tomusta, vaan oivaltamassa, ettei tomua ole.
Harhaa on se, että maailmassa elämällä voisi löytää tai saavuttaa jotain. Haluamme kirkkaan pronssipeilin, mutta kun keskitymme jynssäämiseen, emme näe todellisuutta.
Voimme jatkaa maailmassa elämistä myös siten, ettemme etsi tai tavoittele siellä mitään, edes vapautta. Elämässä voi tapahtua jotain tai olla tapahtumatta - elämä ei todellisuudessa odota meiltä mitään, joten meidänkin on parempi olla odottamatta mitään siltä.
Maailma on tietoisuuden "juttu", ja me olemme siinä osallisina. Meille olennoille on suotu mahdollisuus ihmetellä tätä kaikkea. Me kaipaamme jotakin muka kätkettyä, mutta vain halumme löytää se estää tuota kaipausta täyttymästä. Kun olemme valmiit luovuttamaan minuutemme todellisuudelle, näemme elävämme siinä koko ajan.
(Lainaukset Qiu Xiaolongin romaanista Punapukuiset naiset, s. 212-213)
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Todellisuuden rakenne
Kolme todellisuutta / yksi todellisuus
Todellisuutemme näyttäisi rakentuvan kolmesta tasosta. Absoluuttinen todellisuus on se missä kaikki on, se yksi todellisuus, jonka lisäksi ei ole toista. Se sisältää muodon maailman, materiaalisen todellisuuden, jonka voimme aistia ja havaita. Suhteellinen todellisuus on muodon maailman alainen käsitteiden ja mielemme luomien merkitysten maailma.
Absoluuttinen todellisuus "on".
Muodon maailma "on jotakin".
Suhteellinen todellisuus "on jonkinlainen".
Absoluuttinen todellisuus:
Vapaus kolmen todellisuuden kontekstissa
Vapaus merkitsee suhteellisen todellisuuden katoamista. Kun käsitteet menettävät merkityksensä, ei egolla ole enää mitään minkä varaan rakentua, joten se häviää. Vapaus on muodon maailman havaitsemista sellaisena kuin se on, ilman ego-minän tulkintoja. Suhteellisen maailman käsitteitä voidaan edelleen käyttää, mutta ne ymmärretään illuusioiksi, mukaan lukien minän käsite.
Muodon maailma, oli se totta tai ei, on absoluuttisen todellisuuden ilmentymää. Evoluutio tapahtuu muodon maailmassa, ei missään muualla. Absoluuttinen todellisuus on - se ei muutu, ei kehity. Elämämme muodon maailmassa sen sijaan on eteenpäin pyrkivää: meitä kuljettaa siinä evoluutioimpulssi - ja se tekee sen huolimatta siitä, olemmeko siitä tietoisia vai emme. Kuitenkin vain vapaina käsitteistä ja minuudesta sekä tietoisina absoluuttisen todellisuuden olemassaolosta ja evoluutioimpulssista voimme aktiivisesti luoda tietoista evoluutiota ilman vastustusta, kärsimystä aiheuttamatta.
Kun tulemme yhdeksi absoluuttisen todellisuuden kanssa, ei vapauden käsitettäkään enää tarvita. Vapaus erottaa ehdollistuneen mielen ja tarkkailevan tietoisuuden toisistaan, mutta kun tarkkailijakin sulautuu ykseyteen, ei ole enää mitään mikä olisi vapaa jostakin.
Elämä minättömänä absoluuttisessa todellisuudessa on ajaton tyhjyys ja täydellisyys, jossa kuitenkin ovat läsnä myös muodon maailma ja suhteelliset käsitteet. Tietoisena evoluution halusta ilmentyä muotoina sekä käsitteiden välttämättömyydestä muodon maailman jäsentämisessä voimme elää luovaa ja muuttuvaa elämää, jossa kaikki kuitenkin on hyvin sellaisena kuin se on.
Lisää tästä: Evolutiivisen vapauden ydin
Todellisuutemme näyttäisi rakentuvan kolmesta tasosta. Absoluuttinen todellisuus on se missä kaikki on, se yksi todellisuus, jonka lisäksi ei ole toista. Se sisältää muodon maailman, materiaalisen todellisuuden, jonka voimme aistia ja havaita. Suhteellinen todellisuus on muodon maailman alainen käsitteiden ja mielemme luomien merkitysten maailma.
Absoluuttinen todellisuus "on".
Muodon maailma "on jotakin".
Suhteellinen todellisuus "on jonkinlainen".
Absoluuttinen todellisuus:
- emme voi sanoa/ tietää siitä mitään, koska se on aina mielen tavoittamattomissa
- se on sitä mitä se on
- tietoisuutemme laajenee kohti absoluuttista siten, että tulemme tietoisiksi sen olemassaolosta, kykenemme tarkkailemaan sitä objektina, kunnes se muuttuu subjektiksi, ja me olemme se (kuten olemme koko ajan olleet)
- kaikki minkä havaitsemme ja aistimme
- se on mitä se on, mutta voimme myös vaikuttaa siihen
- kysymys siitä, onko muodon maailma todella olemassa, saattaa jäädä ratkaisematta: se näyttäisi olevan totta, mutta syntyy toisaalta vain mielessämme (myös kvanttifysiikka sanoo, ettei mitään lopulta ole)
- evoluutio
- käsitteet ja mielen luomat merkitykset (tarinat, tulkinnat)
- pelkkää illuusiota
- ego rakentuu sen varaan
Vapaus kolmen todellisuuden kontekstissa
Vapaus merkitsee suhteellisen todellisuuden katoamista. Kun käsitteet menettävät merkityksensä, ei egolla ole enää mitään minkä varaan rakentua, joten se häviää. Vapaus on muodon maailman havaitsemista sellaisena kuin se on, ilman ego-minän tulkintoja. Suhteellisen maailman käsitteitä voidaan edelleen käyttää, mutta ne ymmärretään illuusioiksi, mukaan lukien minän käsite.
Muodon maailma, oli se totta tai ei, on absoluuttisen todellisuuden ilmentymää. Evoluutio tapahtuu muodon maailmassa, ei missään muualla. Absoluuttinen todellisuus on - se ei muutu, ei kehity. Elämämme muodon maailmassa sen sijaan on eteenpäin pyrkivää: meitä kuljettaa siinä evoluutioimpulssi - ja se tekee sen huolimatta siitä, olemmeko siitä tietoisia vai emme. Kuitenkin vain vapaina käsitteistä ja minuudesta sekä tietoisina absoluuttisen todellisuuden olemassaolosta ja evoluutioimpulssista voimme aktiivisesti luoda tietoista evoluutiota ilman vastustusta, kärsimystä aiheuttamatta.
Kun tulemme yhdeksi absoluuttisen todellisuuden kanssa, ei vapauden käsitettäkään enää tarvita. Vapaus erottaa ehdollistuneen mielen ja tarkkailevan tietoisuuden toisistaan, mutta kun tarkkailijakin sulautuu ykseyteen, ei ole enää mitään mikä olisi vapaa jostakin.
Elämä minättömänä absoluuttisessa todellisuudessa on ajaton tyhjyys ja täydellisyys, jossa kuitenkin ovat läsnä myös muodon maailma ja suhteelliset käsitteet. Tietoisena evoluution halusta ilmentyä muotoina sekä käsitteiden välttämättömyydestä muodon maailman jäsentämisessä voimme elää luovaa ja muuttuvaa elämää, jossa kaikki kuitenkin on hyvin sellaisena kuin se on.
Lisää tästä: Evolutiivisen vapauden ydin
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Tarinankerrontaa
Rakastan tarinoita, jännittäviä, syvällisiä, viisaita, hauskoja ja inspiroivia tarinoita. Sain niitä lapsena lahjaksi, kun äiti luki minulle paljon satuja. Nukkeleikkini olivat eräänlaisia tarinoita myös. Elokuvat ja romaanit ovat kiehtoneet minua aina, koska niiden kautta saan sukeltaa toisiin maailmoihin ja kertomuksiin.
Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?
"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)
Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.
Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?
Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.
Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.
Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.
Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?
"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)
Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.
Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?
Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.
Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.
Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)