Erityisyyden ilot & erillisyyden kärsimys

Mielen maailma koostuu dualismeista, kaikella on siellä kaksi puolta. Jotta voisi olla iloa, on oltava kärsimystä. Mieli luo ihmisestä kuvan erillisenä, erityisenä minänä, yksilönä, jolle elämä on ilonaiheiden ja kärsimyksentuottajien taistelutanner. On hienoa olla erityinen: "minä olen jotakin, olen omaperäinen, minun henkilökohtaiset ominaisuuteni ovat hyviä, parempia kuin joidenkin muiden, minä erotun joukosta..." Mutta on hirveää olla erillinen: "olen outolintu, jään ulkopuolelle, minua ei huomata, minulla on huonoja ja vääriä ominaisuuksia..."

Vapaudessa on vain yksi puoli: kaikki on samaa. Henkisyydestä kiinnostuessaan ihmiset usein haluavat päästä eroon henkilökohtaisesta kärsimyksestään, säilyttää jatkuvan sisäisen rauhan ja voida hyvin. Ajatus erillisyyden ja sen tuottaman kärsimyksen loppumisesta houkuttaa suuresti. Erillisyydestä luopuminen ei siis olisi niinkään vaikeaa kuin puolestaan on erityisyydestä luopuminen. Jättääkseen dualismien maailman taakseen on kuitenkin luovuttava myös kärsimyksen vastapuolesta, henkilökohtaisesta ilosta. Jos et ole erillinen, et voi olla erityinenkään. Todellisessa minässäsi ei ole mitään omaperäistä, massasta erottuvaa eikä muiden yläpuolelle nostavaa. Jos ennen tunsit olosi hyväksi, kun ympäristö kohotti egoasi, ja vastaavasti kärsit, kun se painoi sitä alemmas, kaikki tällainen poistuu vapaudessa. Sinä vain olet - se mikä olet - yhtä muiden ja ympäristön kanssa huolimatta siitä, mitä reaktioita siinä ilmenee.

Henkisyyden tavoittelu kiinnosti minua vuosia, ja tämä loi vastakkainasettelun ulkoisen ja sisäisen maailmani välille. Kun pelkäsin ja halveksin ulkoista maailmaa (ihmisiä, tilanteita), vetäydyin yhä enemmän sisäisen maailmani (henkisyyden) puoleen - ja siten vain vahvistin erillisyyttä ja erityisyyttä. Välillä koin hyvää oloa tuntiessani itseni erityiseksi ja erottuvaksi ja välillä taas kärsin erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteista. Viha ja rakkaus, hyvä ja paha, rauha ja levottomuus, kaikki mielen maailman kaksinaisuudet vuorottelivat kokemuksessani, kun erottelin ulkoisen ja sisäisen maailmani toisistaan. Ehkä halusin vahvistaa erityisyyttä ja heikentää erillisyyttä ymmärtämättä, ettei niin voi tehdä, sillä ne vahvistuvat ja heikentyvät yhdessä. Niitä kumpaakin joko on tai ei ole.

Tietoisuus yhdistää kaiken ja poistaa vastakkainasettelut. Siksi se ei merkitse samaa kuin henkisyys. Tietoisuus on tietoisuutta sisäisen ja ulkoisen ykseydestä, yhdestä, kokonaisesta maailmasta. Kärsimystä siellä ei ole, vaikka mieli ja ego yhä olisivatkin olemassa - niiden väitteitä erillisyydestä ei vain tarvitse kuunnella. Iloa sen sijaan on, mutta se ei ole henkilökohtaista. Se ei ole erityistä eikä omaa, vaan kaikenkattavaa iloa, johon ei tarvita syytä. Tietoisuudessa lakkaan tekemästä tulkintoja elämästä mielen kaksinaisuuksien kautta ja siten voin ottaa vastaan kaiken arvottamatta sitä. Ei tarvitse paeta ulkoisia uhkia sisäiseen rauhaan, koska rauha ja ilo muuttuvat pysyväksi olotilaksi, "being"-tilaksi, josta käsin on mahdollista luoda tietoista todellisuutta ympärilleen ("becoming"). Sitä se vapaus on.

Ennen ja jälkeen - elämää jojona

Lähdetään nyt taas siitä, mistä pelkästään voikin lähteä - eli että jokainen meistä on jo vapaa. Se on siis lähtökohtainen tila, joka sitten ikään kuin unohtuu, koska elämme ihmisinä läpi tiettyjä tietoisuuden vaiheita, joiden aikana meidän on ensin tultava erillisiksi voidaksemme ymmärtää olevamme yksi.

Kun ollaan siinä pisteessä, jossa murros on lähellä, erillisen minän illuusio keikkuu jo huterana, mutta lopullinen antautuminen vapauden avoimeksi ilmentäjäksi ei ole vielä rysäyttänyt itseään läpi, ihminen on kuin jojo. Sormi, jossa jojon naru roikkuu, on aito, tietoisuutta tietoiseksi tekevä minä, kun taas se pallo, johon naru kiertyy, on mieli ja kaikki sen sisältämä höttö. Naru näiden välillä on yhtä kuin omistussuhde. Kun se katkaistaan *NAPS* - omistamisen prosessi päättyy. Minä olen minä (aito, tietoinen, läsnä siinä mikä on nyt ja yhtä kaiken kanssa), mieli ja kaikki mitä se on pitänyt minun omanani on enää jotain, mikä tapahtuu tietoisuuden kentässä, mutta sillä ei ole tekemistä sen kanssa, KUKA (tai mikä) minä olen.

Elämä jojona on sitä, että ensin sukelletaan ajatusten mukana tunteiden kuohuihin, kunnes tiedostetaan, että sinne tuli mentyä, vaikka olisi voinut olla menemättäkin, ja sitten yritetään päästä sieltä pois - sinne "ihanaan, autuaaseen vapauteen, missä kaikki on helppoa ja keveää". Jojoilun loppuminen on totta kai suuri haave - tosin se ei lopu, jos sen odottaa loppuvan joskus sitten tulevaisuudessa.

Ero siinä, millaista on ennen jojoilun loppumista ja sen jälkeen, on suhtautuminen mielen sisältöön, ajatuksiin ja tunteisiin. Jojona elävä ihminen pyrkii muuttamaan tunteitaan, muuttamaan ajatuksiaan, jos ei pidä niistä eikä halua kokea niitä. Sieltä "alhaalta" (mielestä) käsin katsottuna ihminen pyrkii hallitsemaan kokemuksiaan, ja kun ne ovat negatiivisia ja tuskallisia, hän yrittää ajatella toisin jotta voisi tuntea toisin. Hän siis yrittää ajatustensa avulla päästä pois mielestä, ajatella itsensä vapaaksi - nurinkurista!

Jojoilun lopettanut ihminen antaa ajatusten ja kokemusten tulla, sillä ei ole mitään syytä estää niitä tulemasta. Hän eri yritä päästä eroon kivuliaasta tuntemuksesta kääntelemällä ajatuksiaan eri päin. Hän katsoo tunnetta, näkee mistä ajatusketjusta se on lähtöisin, näkee mikä tapahtuma elämässä synnytti ajatusketjun. Kun hän on huomioinut nämä seikat, on koettu tuntemus luultavasti sillä aikaa jo kaikonnut, ja vaikkei olisikaan, hän antaa sen olla. Hän katsoo sitä "ylhäältä" päin. Tunteet eivät hallitse häntä, eikä hänen tarvitse yrittää hallita tunteita, sillä hän tietää, että kun ne tulevat, ne myös menevät. Koska hän on vapaa, hän on koko ajan sitä, mikä on pysyvää, eikä mikään ohimenevä muuta hänen olemustaan toiseksi.

Vapauden unohtaminen... ja muistaminen

Elämän prosessilla on selkeä suunta, mutta ihmisen mielellä on taipumus lähteä omille teilleen. Niin kauan kuin mielestä irtautuminen on kesken, tulee vielä monta kertaa lähteneeksi sen mukaan. Mitä tehdä, kun huomaa olevansa mielen vietävänä?

Ensinnäkin - se, että huomaa olevansa mielen vietävänä, on jo iso juttu. Silloinhan asia on tiedostettu! Voi todeta, että no niin, mielessäni pyörii nyt ajatus, joka kumpuaa jostakin menneisyyden kokemuksista, ja olen tottunut reagoimaan siihen tietyllä tavalla. Ajatus saa aikaa tunteen, joka vaikuttaa käyttäytymiseen, ja siinä sitten mennään. Tai ei aivan. Mielen takaa kuuluu ääni, joka sanoo jotakuinkin tuon, mitä äsken kirjoitin. Mielen takana on joku, joka tajuaa, mitä tapahtuu.

Sitten - kun on havainnut ajautuneensa ehdollistumien kelkkaan, on olemassa yksi ainoa vaihtoehto. Hyväksyminen. Se on aina olemassa takaporttina. Jos ei ole ehtinyt valita olla menemättä mukaan mielen tuottamiin reaktioihin, se on hyväksyttävä. Muuten ei irtaudu koskaan, sillä mieli saa aina voimaa, kun sitä vastustetaan. Hyväksy olevasi mielen mukana, niin kuin olisit hullussa vuoristoradassa ja voisit pahoin, mutta pois et pääse ennen kuin vaunu pysähtyy. Ja se kyllä pysähtyy, ennen pitkää.

Kun hyväksyt, saat rauhan. Mieli vaimenee. Se, mikä sai sinut hetkeksi unohtamaan vapautesi, on haihtunut pois. Se ei ollut mitään pysyvää tai todellista. Ihmettelet, kuinka saatoitkaan luulla sillä olevan jotakin merkitystä. Annoit sen hallita elämääsi ja olemistasi tasan niin kauan kuin samastuit ajattelevaan ja tuntevaan minääsi, etkä hyväksynyt sitä, vaan yritit saada sen kuriin. Kun hellitit otteesi, se teki samoin. Lakkasit ajattelemasta ja vain olit sellaisena kuin sillä hetkellä elämä sinussa oli. Muistit kuka olit. Siinä vaiheessa mitään ei enää edes tarvitse hyväksyä, koska tietoisuus ainoastaan on.

Irtautuminen unohtamisen ja muistamisen kierteestä on mahdollista. Pysyvän vapauden mahdollisuudelle kannattaa pysytellä avoimena!

Mieletön Elämä!

Yritän kuvitella, että minulla olisi jokin ongelma (se on vaikeaa, koska juuri NYT, kun tässä kirjoitan tätä, mitään ongelmaa ei todellakaan ole). Maailmassa on paljon ongelmia, ja tuntuukin aika ylimieliseltä väittää, ettei ongelmia ole olemassa - mutta niin se kuitenkin on. Ongelmat eivät kasva maasta niin kuin unikot pellolla, eivätkä ne sada vesipisaroina taivaalta. Ongelmien kasvualusta ja ruokkija on oma mielemme. Kaikki maailman ongelmat ovat mielen tuotosta. Pienistä ongelmista kasvaa suuria. Yhden ihmisen ongelmasta saattaa puhjeta kokonaisen kansan kärsimys.

Kun tavoittelemme vapautta, mistä haluamme vapautua? Missä on se kahle, joka pitelee minua kiinni kärsimyksen kokemuksessa? Jos näen itseni uhrina, en näe itseäni ja todellisuutta suoraan. Sillä minä en ole missään kiinni! Absoluuttinen todellisuus on leijuva - siellä kaikki on vapaata! Kaikki on vapaata, koska kaikki on sitä mitä se on. Ei mitään muuta. Ei kahleita, ei tulkintoja, ei vääristyneitä heijastuksia.

Millaista olisi mieletön elämä? Mieltä tarvitaan elämään samalla tavoin kuin kynää kirjoittamiseen ja sahaa puun kaatamiseen - mutta kun kirjoitat, et ole kynä, kun kaadat puun, et ole saha. Irtaudu mielestäsi ja elä! Pistä se välillä koteloonsa odottamaan käyttöä ja katso elämää suoraan! Mieletöntä!