Inhimillisyyden alue

Kun löydät vapauden ja opit luottamaan sen pysyvyyteen, olet yhä tavallinen ihminen.

On sellainen harhaluulo, että vapaa ihminen on jollain tavoin täydellinen ihminen. Se lienee osa sitä harhaluuloa, että vapauden tavoittelu tähtää siihen, että itsellä olisi loputtoman hyvä olla.

Vapaus ei ole vapautta ikävistä tuntemuksista. Vapaus on ikävistäkin tuntemuksista nauttimista.

Ihminen on aina ihminen, ei koskaan täydellinen. Sillä vajavaisuus on inhimillisyyden olemus. Jos vapaus merkitsisi täydelliseksi tulemista, ei vapaa ihminen olisi enää ihminen.

Täydellistä on tietoisuus, absoluuttinen, joka sisältää kaiken ja on tyhjä.

Vapauden oivallus ei poista kerralla inhimillisyytemme pölyä. Kiinnikkeitä on niin kauan kuin niitä jokaista ei ole kohdattu. Kohtaaminen on tietoiseksi tulemista, vapautumista, mutta jäljelle jää aina tietty inhimillisyyden alue. Inhimillisyyttä on se, mistä olemme tietoisia, mielen ominainen reaktio, joka perustuu opittuihin malleihin, mutta jonka annamme tulla, olla, ja mennä. Vapaa ihminen hyväksyy olevansa epätäydellinen - ihminen! 

Kun tähän inhimillisyyden alueeseen ei samastu, voi nauttia täydellä sydämellä ihmisyyden kaikista puolista. 

Muuttuu oman tarinansa minä-hahmosta kaikkitietäväksi kertojaksi.
Oman tarinansa lukijaksi, joka kokee tapahtumat ja tunteet, mutta tietää koko ajan, että ne eivät ole todellisuus. Sulkee kirjan kannet, vapaus. Avaa kannet uudelleen, päättää itse, kuinka tarina kulkee.

Mitä tehdä tarinalla?

Katselen ulos linja-auton ikkunasta kaupungissa
jossa olen vain käymässä
auringon valo pitkästä aikaa kirkas, marraskuu
ihmiset, tietoisuuden tietämättömät valot
kulkevat katuja
ja mieleni, välineeksi annettu,
synnyttää mietteitä, mielteitä, kuvia ja kuvitelmia

Tarinakone raksuttaa.
Tietoisuuden kuplinta
on kuin unta, enhän siihenkään samastu
Voin tehdä tarinalla mitä haluan.
Se on ihana sanojen täkki
merkityksien kimaltava verho
ja katselen sitä kuin filminauhaa mieleni heijastumaa

Maailma muuttuu kerrotuksi
- kertomus sulkeutuu kansiin
ja jää jäljelle todellisuus

Kirkas tarina on mieleni määränpää
- minä pysyn vapaana. 

Parisuhteen harmonia

Tulin ohimennen vilkaisseeksi Iltalehden juttua avioeroista, joka perustui jonkun väikkäriin avioerojen syistä. Yleisimpiä eron syitä olivat jutun mukaan kommunikaatiovaikeudet, toisesta vieraantuminen, rakkauden puute, arvostuksen puute, erilaiset elämänarvot, ratkaisemattomat ristiriidat ja niin edelleen.

Jotenkin tämänkaltaiset "perusongelmat" ovat alkaneet tuntua absurdeilta. Sitä on jollain tavoin tottunut ajattelemaan, että parisuhteessa kuuluu olla tiettyjä ongelmia, mutta niistä ei jaksa enää kantaa huolta siten, kuin joskus aikaisemmin. Ei kiinnosta yrittää ratkaista niitä. Muistaa, että silloin kun joskus yritti ratkaista jotain, asiat menivät vain enemmän solmuun. Nyt vain antaa olla ja jää kuuntelemaan, mitä siellä "ongelmaksi" koetun asian takana on.

Olen juuri lukenut todella antoisan kirjan, Mihaly Csikszentmihalyin Kehittyvä minuus, jossa puhuttiin muun muassa ns. Mayan hunnuista, jotka ovat käytännössä sama asia kuin ehdollistumat. Geenien, kulttuuristen meemien ja oman egon ohjelmointeja. Parisuhde on näille ohjelmoinneille mitä otollisin alusta. Geenit ohjaavat lisääntymään, meemit ohjaavat käsityksiä siitä, millainen suhteen tulisi olla, ja ego arvioi ja tulkitsee kumppania ja kaikkea muutakin suhteessa ohjelmoituihin käsityksiin. Juuri tällaisista hunnuista, harhoista, ovat lähtöisin alussa luetellun kaltaiset ongelmat, jotka tuhoavat parisuhteita.

Jos hunnut vedetään syrjään, eli tullaan vapaiksi, kuinka käy parisuhteelle? Niin kauan kuin egot ovat pelissä mukana, ongelmia tulee aina. Egot eivät kykene harmoniaan. Mieli rakentaa epäjärjestystä, kaaos on sen luonnollinen tila. Täysin harmoninen parisuhde olisi mahdollinen siis ainoastaan vapaudessa. Mutta mihin vapaa ihminen toisaalta tarvitsee parisuhdetta? Kyse ei olekaan enää tarpeesta, vaan vapaaehtoisesta valinnasta, joka tosin edellyttää, että myös kumppani elää vapaudessa.

Jos suhteen osapuolet eivät ole samoissa tiloissa ja tasoissa vapauden oivaltamisen ja maailmankuviensa puolesta, mitä siitä voi seurata? Vapauteensa kosketuksen saanut ymmärtää, että hänen tulee luopua parisuhteestaan (mikä ei tarkoita että menettäisi sen), mutta voi olla, että toinen yhä takertuu. On mahdollista, että toinen kokee vieraantumista ja kommunikaatiovaikeuksia juuri siitä syystä, että pariskunta katsoo todellisuutta eri näkökulmista. Eri maailmankuvat tuottavat eripuraa elämänarvojen välille. Rakkauden ja arvostuksen puute johtaa juurensa omistushaluun, siihen, että haluaa omakseen toisen rakkauden ja tarvitsee osoituksia arvostuksesta voimistaakseen minä-tunnettaan.

Luopuminen omasta minästä antaa vapauden paitsi itselle, myös toiselle. Vapaa ihminen rakastaa kaikkia ja kaikkea tasaveroisesti ja arvostaa toisessa ihmisessä sitä mikä hänessä on aidointa ja todellisinta.

Vapaa parisuhde - jos sellainen päätetään solmia - voi olla yksinkertaisesti käytännöllistä arjen jakamista ja samalla yhteistä evolutiivisen impulssin vahvistamista. Harmonia syntyy, kun kumpikin osapuoli kykenee esteettömästi ilmentämään syvintä olemustaan ja kutsumustaan, ja kumppani on siinä lähinnä apuna ja peilinä.

Tässä vielä linkki videoon, jossa Barbara Marx Hubbard puhuu säkenöivästi muun muassa parisuhteista ja kutsumuksesta: Kun löydät todellisen itsesi ja seuraat sisältäsi kumpuavaa kutsumusta, et enää murehdi parisuhteen toimivuutta. Se kestää jos sen on tarkoitus, muussa tapauksessa päästä irti. Jos kumppanisi haluaa luoda kanssasi (co-creation) uutta maailmaa, siinä on kaikki mitä tarvitaan.

Hyvästi, rakas

Jokaiselle ihmiselle on iso haaste hyväksyä oma itsensä. Aina tuntuu olevan asioita, joita pitäisi olla itsessä enemmän, ja asioita, joita pitäisi olla vähemmän. Sitä on tottunut pitämään itseään tietynlaisena, lapsesta saakka on peilannut itseään ympäristöstään ja tehnyt siitä tulkintansa. Mieli on määritellyt minänsä, lyönyt lukkoon sen käsityksen, jonka varassa ihminen sitten (monesti koko elämänsä) elää itsensä kanssa.

Läsnäolossa on olennaista kaiken hyväksyminen sellaisena kuin se on: kaiken mikä tulee vastaan, tapahtumien, toisten ihmisten, tilanteiden, olosuhteiden, koko elämän kirjon. Helposti sitä sitten kuitenkin jää katsomaan tätä kaikkea hyväksymisen kohdetta mielensä minästä käsin - ja unohtaa hyväksyä sen kaikkein tärkeimmän: itsensä!

Tämä realisoitui minulle juuri hiljattain: olen pyrkinyt hyväksymään kaiken, tai jopa ymmärtämään, että mitään ei ole mikä täytyisi hyväksyä, koska kaikki on yhtä - mutta olen totta puhuen unohtanut itseni pois tästä "kaikesta". Olen halunnut päästä eroon mielen tuottamasta minästä osittain ihan vain siksi, että en pidä siitä! Mieleni minässä on asioita, jotka olen halunnut muuttaa, ja kun on kerran tarjoutunut mahdollisuus päästä siitä kokonaan irti, olen ollut viskaamassa sitä menemään, että "lähdes nyt jo siitä, sinua ei kaivata". Vaan ei lähde - miksi ei lähde? Koska jotakin on kesken, kana vielä kynimättä.

Mielen tuottama minäkuva pitää hyväksyä ennen kuin siitä voi luopua. On annettava itselleen anteeksi aivan kaikki. On parasta lakata nimeämästä niitä vikoja ja puutteita, joita mielen minässään havaitsee, lakata yrittämästä muuttaa itseään toisenlaiseksi kuvitellen pääsevänsä siten vapaaksi. Vapaus tulee kun ymmärtää, että kaikki on hyvin juuri sellaisena kuin on, sekä minässä että maailmassa. Muutoksia toki tulee, mutta ne tulevat vapauden kautta elämän tahdosta, eivät mielen yrityksestä.

Elämä päättää, ja kun olemme yhtä elämän kanssa, me päätämme.

Anna itsesi olla - niin kuin annat kaiken muunkin olla.

Rakasta itseäsi niin paljon että luovut itsestäsi!

Vapaus ja vastuu - ikuisesti yhdessä

Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä, vanha totuus. Vapaus on kuin palkinto siitä, että kantaa vastuunsa, ja vastuu on ikään kuin vapauden hinta. Vastuuton vapaus on tuhoisaa. Yleensä nämä kaksi sanaa saavat siis merkityksensä toistensa jonkinlaisina vastakohtina, jotka kuitenkin tarvitsevat toisiaan. Siinä, miten itse nykyään ymmärrän nuo sanat, ne ovat itse asiassa synonyymejä. Vapaus on vastuuta, vastuu on se, mikä ilmenee vapaudessa.

Vapaus saatetaan kuitenkin käsittää hillittömäksi vastuusta irtautumiseksi, hälläväliä-asenteeksi. Mutta vastuuttomuus on merkki vapauden puutteesta (tai sen oivaltamattomuudesta). Vastuuton ihminen on kiinni mielensä kahleissa, sillä vastuun pakenemisen taustalla on pelko. Vastuuton minä välittää vain itsestään, eikä siksi ole vapaa, tai edes kykenevä näkemään itseään ulkopuolelta, laajemmassa kontekstissa. Vastuuton minä on pientäkin pienempi.

Kun saa ymmärryksen siitä, että kyse ei ole minusta ja siitä prosessista, jossa teen asioista omiani, vastuuntunto pulpahtaa pintaan. Samalla hetkellä kun ymmärrät vapautesi, ymmärrät mistä kaikesta olet vastuussa. Olet vastuussa jokaisesta ajatuksestasi ja tunteestasi, ja ennen kaikkea olet vastuussa jokaisesta teostasi. Kyky mahdollisimman vapaisiin tekoihin merkitsee kykyä mahdollisimman vastuullisiin tekoihin. Oman intressin kaikotessa et tee mitään pelkästään oman itsesi vuoksi, ja siksi olet vastuussa koko maailmasta ja maailmankaikkeudesta. Kuulostaa painavalta... Mutta sittenkin, olet edelleen vastuussa vain itsestäsi, sinähän olet maailmankaikkeus. :)