Hiljaisuus, minättömyys

Ajattelin kirjoittaa hiljaisuudesta, sen eri merkityksistä, kuten vaikenemisesta, mielen hiljentymisestä ja kaiken äänen ja ajatuksen takana olevasta, suurenmoisesta hiljaisuudesta.

Mutta lopulta ei hiljaisuudesta olekaan mitään sanottavaa.

Olen pitänyt sitä tärkeänä, olen pukeutunut ja piiloutunut siihen. Olen halunnut saada mieleni hiljaiseksi, jotta voisin kuulla elämän. Mutta hiljaisuus on, kaikki on sitä.

Minä en voi tulla vapaaksi, enkä voi kadota. Sillä sitä, joka ajattelee tulevansa vapaaksi, ei ole. Se jota ei ole ei voi kadota. Minä on tyhjä aukko keskellä kuvia, sanoja, pelkoja, ajatuksia, toiveita, käsityksiä ja kaikkea muuta, mihin liitämme ajatuksen "minä olen". Kun kuvittelet minää, näet vain sitä ympäröivät asiat. Sitä itseään ei ole.

Pidin psykologiaakin tärkeänä, mutta kun löydän minän paikalta vain tyhjän aukon, käsitän, ettei psykologiaa tarvita mihinkään. Voihan psyyken jännittäviä mekanismeja tutkia ja tarkastella, mutta sillä on merkitystä vain, jos illuusio mielen ja persoonan yhteydestä minuuteen on jäljellä. Kun minä irtoaa ominaisuuksista, ei ole enää adjektiiveja, joilla sitä kuvailisi.

Ajattelin myös, että on uskallettava luottaa elämään. Mutta sekin tyhjeni. Missä on se pelko, joka käskee luottaa? Elämä on minä, vain erillisenä joudun luottamaan.

Peter Russell vertaa videossaan From Science to God minättömyyttä Keisarin uudet vaatteet -satuun. Se vain on käänteinen versio sadusta, sillä sadussa on alaston keisari vailla vaatteita, kun "minä" taas on kerros monenmoista vaatekappaletta ilman mitään keisaria niiden alla. "Minä" on käsitysten kuori. On tuntemus siitä, että "minä olen", mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelemme olevamme.


On myös tullut aika todeta, että matka "kuun ja vuoren välissä" saa päättyä. Tämä on ollut erään prosessinvaiheen matkapäiväkirja, ja prosessi jatkuu seuraavaksi aivan konkreettisen matkan muodossa, kiertelemässä tätä loputtoman kiehtovaa maapalloa. Reissun kulkua voi seurata täällä.

Kiitos kaikille tämän blogin lukijoille! :) Mukavaa, jos olen voinut välittää jotakin oivallettavaa jollekulle kirjoittamalla - sanojen käyttäminen on minusta valtavan ihanaa, mutta onhan niin, etteivät ne koskaan tavoita sitä mikä on totta. Sen voi vain kokea, hiljaisuudessa, minättömyydessä!

Tarinoita minusta ja maailmasta

Että minä synnyin tytöksi
       jota pumpulissa pyöritettiin ja vaikenevaksi opetettiin
Että minä kasvoin katse kauas suunnattuna
       silti yksinäisessä huoneessa, mielikuvien turvassa
Että minä kadotin ystävän
       vaikka hänen kanssaan yhä yhdessä kuljin
Että minä pakenin ja piilouduin
       vaikka rauhan itsessäni jo aavistin
Että minä matkustin laivoilla ja junilla
       jotta saisin kiinni itseni ja oman tilani
Että minä kohtasin totuudenpuhujan
       joka vihdoin antoi olemiselleni luvan

Että maailma kelluu sijoillaan
       jotta ihmisillä olisi paikka elämiseen
Että maailma haurastuu ja ehtyy
       koska ihminen haluaa riittävästi kaikkea
Että maailma huokailee ja alistuu
       kun ihminen suuntaa aseensa toiseen
Että maailman tarkoitus on tuottaa lisää ja kukoistaa
       jotta ihminen voisi päästä tarkoitukseensa
Että maailman vallasta taistellaan
       vaikka kaikki voisi olla hyvin vailla vaihtoehtoa
Että maailma ei pelasta itseään
       vaan syntyy uudeksi ihmisen käsistä

Tämä on pelkkä kertomus
        sillä minua ei ole
Tämä on suunnaton tarina
        sillä maailmaa ei ole

Tyhjyys, joka kertoo tarinaa iloksi itselleen
         kuuntelee näitä sanoja ja yksin tietää:
         minä olen

Hyvästi, rakas

Jokaiselle ihmiselle on iso haaste hyväksyä oma itsensä. Aina tuntuu olevan asioita, joita pitäisi olla itsessä enemmän, ja asioita, joita pitäisi olla vähemmän. Sitä on tottunut pitämään itseään tietynlaisena, lapsesta saakka on peilannut itseään ympäristöstään ja tehnyt siitä tulkintansa. Mieli on määritellyt minänsä, lyönyt lukkoon sen käsityksen, jonka varassa ihminen sitten (monesti koko elämänsä) elää itsensä kanssa.

Läsnäolossa on olennaista kaiken hyväksyminen sellaisena kuin se on: kaiken mikä tulee vastaan, tapahtumien, toisten ihmisten, tilanteiden, olosuhteiden, koko elämän kirjon. Helposti sitä sitten kuitenkin jää katsomaan tätä kaikkea hyväksymisen kohdetta mielensä minästä käsin - ja unohtaa hyväksyä sen kaikkein tärkeimmän: itsensä!

Tämä realisoitui minulle juuri hiljattain: olen pyrkinyt hyväksymään kaiken, tai jopa ymmärtämään, että mitään ei ole mikä täytyisi hyväksyä, koska kaikki on yhtä - mutta olen totta puhuen unohtanut itseni pois tästä "kaikesta". Olen halunnut päästä eroon mielen tuottamasta minästä osittain ihan vain siksi, että en pidä siitä! Mieleni minässä on asioita, jotka olen halunnut muuttaa, ja kun on kerran tarjoutunut mahdollisuus päästä siitä kokonaan irti, olen ollut viskaamassa sitä menemään, että "lähdes nyt jo siitä, sinua ei kaivata". Vaan ei lähde - miksi ei lähde? Koska jotakin on kesken, kana vielä kynimättä.

Mielen tuottama minäkuva pitää hyväksyä ennen kuin siitä voi luopua. On annettava itselleen anteeksi aivan kaikki. On parasta lakata nimeämästä niitä vikoja ja puutteita, joita mielen minässään havaitsee, lakata yrittämästä muuttaa itseään toisenlaiseksi kuvitellen pääsevänsä siten vapaaksi. Vapaus tulee kun ymmärtää, että kaikki on hyvin juuri sellaisena kuin on, sekä minässä että maailmassa. Muutoksia toki tulee, mutta ne tulevat vapauden kautta elämän tahdosta, eivät mielen yrityksestä.

Elämä päättää, ja kun olemme yhtä elämän kanssa, me päätämme.

Anna itsesi olla - niin kuin annat kaiken muunkin olla.

Rakasta itseäsi niin paljon että luovut itsestäsi!