Me, myself and the future

On kaksi minää. Toinen on todellinen, toinen ei. Toinen on läsnä, toinen ei. Toinen on suuntautunut tulevaisuuteen, toisen ei pitäisi olla. Katsoin kaksi videota, Peter Russellin ja Andrew Cohenin videot, joissa he puhuvat "minästä" - eri minuuksista. Mitä nämä monet minät siis ovat?

Peter Russell purkaa ensin (videon 1. osan lopussa) osiin sen mielikuvan, joka itse kullakin on minästään: nimi on vain nimi, keho on joko miehen tai naisen, ammatti on toimintaa, arvot, tunteet ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Silti se, joka pysyy koko ajan samana, se, jolla nuo ominaisuudet ja ajatukset ovat, on se kokemus tai vaikutelma "minästä". The same sense of "I" that has been there all my life.

"Myself" on kuvitelma erillisestä, yksilöllisestä minästä. Se on se, joka ei ole todellinen, vaan mielen rakentama illuusio. "Me" on minuuden tuntemus, tietoisuus tietoisuudesta. Jos samastuu erilliseen minäänsä, joutuu jatkuvasti vahvistamaan identiteettiään, eli kokemusta siitä, että on "joku". Tietoisuus vain on, ja siitä tietoisena oleminen johtaa ymmärrykseen, että minuus ei ole objekti. Olemisen eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja siksi se vapauttaa.

Russellin mukaan on olemassa yksi yhteinen päämäärä: halu tuntea olonsa hyväksi. Kaikkien toiveiden pohjalla on toive mielenrauhasta. Russell sanoo: "Ihmisillä on niin täysi työ kantaa huolta siitä, onko heillä rauha tulevaisuudessa, etteivät he anna itselleen mahdollisuutta saada rauhaa tässä ja nyt." Rauha syntyy ymmärryksestä, että tietoisuus on kaikille sama. Kuinka vapautua ehdollistuneesta minästä näkemään, kuka todella on?

Russell siis näyttää ajavan takaa sitä, että itseään erilliseksi luulevan minän tulisi lakata keskittämästä huomionsa tulevaisuuteen ja pysähtyä nyt-hetkeen tarkastelemaan todellista luonnettaan tullakseen tietoiseksi ikuisesta tietoisena olostaan, ja saada siten rauhan ja vapauden. Jäin pohtimaan, onko tämä Russellin tarkoittama aina läsnä oleva, tietoinen minä sama, jota Andrew Cohen kutsuu nimellä aito minä.

Cohen määrittelee aidon minän näin: "se on puhdas tarve kehittyä korkeimmalla tasolla ja tulla yhä tietoisemmaksi". Aito minä ei ole kiinnostunut nyt-hetkestä, vaan seuraavan hetken luomisesta. Se on täysin suuntautunut tulevaisuuteen (the ecstatic compulsion to create  the future). Aito minä on tietoisuuden funktio, siis väline, jonka avulla tietoisuus toimii, jotta se tulisi yhä tietoisemmaksi itsestään.

Aito minä on siis todellinen, mielen illuusioista vapaa minuus, joka on pysyvä ja siinä merkityksessä aina läsnä, mutta silti jatkuvasti menossa kohti tulevaa luodakseen tietoisuutta tietoisuudesta. Läsnäolo nyt-hetkessä on ainoastaan konsti saada epäaito minäkuva pysäytettyä, jotta todellisuus nousisi esiin mielen takaa. Tämän jälkeen ihmisen toiminnan motiivina ei enää ole oman identiteetin vahvistaminen, vaan evoluutioimpulssi, eli tulevaisuuden luominen hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

Mitä etsijä etsii?

Kun havahtuu siihen, että se minuus, jonka mieltää omaksi itsekseen, ei olekaan todellinen minä, syntyy etsijäksi. Etsijä katselee maailmaa ja elämäänsä hiukan sivusta, koska hän näkee, että se ei ole kaikki. Todellisuus ei olekaan todellista. Kaiken sen tavallisen, arkisen elämän, johon on tottunut samastumaan ja pitämään sitä "minun elämänäni", takana näyttäisi olevan jotain muuta. Tämän havaitseminen tekee rauhattomaksi, ainakin ensi alkuun. Mistä on kysymys? Eikö sillä, mitä olen tottunut pitämään tärkeänä, olekaan mitään merkitystä? Miksi sitten elän, jos en tullakseni joksikin tässä maailmassa, hankkiakseni ammatin, matkustaakseni ympäri maailmaa, kokeakseni asioita, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi? Sitä on ehkä tottunut ajattelemaan, että elämä on jonkin saavuttamista varten. Mielessä pyörivä päämäärä siintää jossakin edessä, ja sitä kohti mennessä päivät kuluvat. Välillä ihmettelee, mihin se kaikki aika on mennyt. Mitä merkitystä on niillä päivillä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä tulevaisuuteen sijoitetun päämäärän kanssa?

Sitten rinnalle ilmestyy toinen. Minuus herää kahdeksi. Toinen katselee minuutta lempeästi, mutta saa sen samalla huomaamaan, että jokin uhkaa sitä. Toinen nimeää sen Egoksi, mielen illuusioksi, ja itselleen se antaa nimen Aito Minä tai Tietoinen Läsnäolo. Egoa kiukuttaa - ei se voi myöntää olevansa illuusio! Samalla se huomaa tilaisuuden asettaa itselleen uuden päämäärän, jonka tavoitteleminen voisi vahvistaa sen olemassaoloa: tietoiseksi tuleminen, jopa valaistuminen! Mikä olisikaan komeampaa kuin voida sanoa olevansa valaistunut, ego ajattelee.

Alkaa taistelu. Se on tosin epätavallinen, koska vain toinen osapuolista käy sitä. Aito minä vain on. Ego uhoaa ja puskee ja vääntelehtii, koska se haluaa pitää paikkansa mielessä, joka sen on luonut. Se ei ole lähdössä minnekään. Mutta Aito minä pysyy tyynenä. Se tietää - koska se on, se tietää - että ego ei ole todellinen, ja siksi sen kanssa ei tarvitse tapella.

Mieli on rakentanut käsityksen minuudesta, egon, ja sen rakennuspalikoita ovat ehdollistumat. Kun Aito minä antaa välähdyksen itsestään, se alkaa pudotella pois näitä ehdollistumia ja kiinnikkeitä, joiden tarkoituksena on ollut ylläpitää mielen kuvaa siitä, millainen ihminen on, ja mitä hän tarvitsee ja tavoittelee. Mitä enemmän ehdollistumia irtoaa, sitä kirkkaammin tietoisuus heijastuu Aidosta minästä. Aidon minän voima on vääjäämätön, ja siksi se on myös hellä. Sen ainoa tarkoitus on vapauttaminen.

Etsijän matka jatkuu niin kauan kuin ehdollistumia riittää irrotettavaksi. Kun Aito minä on paljas, etsintä päättyy. Silloin kaksi on syntynyt takaisin yhdeksi, illuusio on vaihtunut todelliseksi. Silloin ei ole enää mitään saavutettavaa, tavoitettavaa, sillä Aito minä, joka ei ole erillinen mistään, vain on.

Etsijä etsii itseään, ja Itse on ei-mikään, ei-kukaan. Se minkä etsijä siis lopulta löytää, on ei-mitään.

Siksi etsijä ei tosiasiassa halua löytää. Se elää etsimisestä, mutta jos se sattuu löytämään, se menee paniikkiin ja palaa takaisin. Etsijän ehdollistunut mieli pelkää itsensä menettämistä, omaa kuolemaansa. Etsijä ei uskalla löytää, ja jatkaa siksi etsimistä.