Hiljaisuus, minättömyys

Ajattelin kirjoittaa hiljaisuudesta, sen eri merkityksistä, kuten vaikenemisesta, mielen hiljentymisestä ja kaiken äänen ja ajatuksen takana olevasta, suurenmoisesta hiljaisuudesta.

Mutta lopulta ei hiljaisuudesta olekaan mitään sanottavaa.

Olen pitänyt sitä tärkeänä, olen pukeutunut ja piiloutunut siihen. Olen halunnut saada mieleni hiljaiseksi, jotta voisin kuulla elämän. Mutta hiljaisuus on, kaikki on sitä.

Minä en voi tulla vapaaksi, enkä voi kadota. Sillä sitä, joka ajattelee tulevansa vapaaksi, ei ole. Se jota ei ole ei voi kadota. Minä on tyhjä aukko keskellä kuvia, sanoja, pelkoja, ajatuksia, toiveita, käsityksiä ja kaikkea muuta, mihin liitämme ajatuksen "minä olen". Kun kuvittelet minää, näet vain sitä ympäröivät asiat. Sitä itseään ei ole.

Pidin psykologiaakin tärkeänä, mutta kun löydän minän paikalta vain tyhjän aukon, käsitän, ettei psykologiaa tarvita mihinkään. Voihan psyyken jännittäviä mekanismeja tutkia ja tarkastella, mutta sillä on merkitystä vain, jos illuusio mielen ja persoonan yhteydestä minuuteen on jäljellä. Kun minä irtoaa ominaisuuksista, ei ole enää adjektiiveja, joilla sitä kuvailisi.

Ajattelin myös, että on uskallettava luottaa elämään. Mutta sekin tyhjeni. Missä on se pelko, joka käskee luottaa? Elämä on minä, vain erillisenä joudun luottamaan.

Peter Russell vertaa videossaan From Science to God minättömyyttä Keisarin uudet vaatteet -satuun. Se vain on käänteinen versio sadusta, sillä sadussa on alaston keisari vailla vaatteita, kun "minä" taas on kerros monenmoista vaatekappaletta ilman mitään keisaria niiden alla. "Minä" on käsitysten kuori. On tuntemus siitä, että "minä olen", mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelemme olevamme.


On myös tullut aika todeta, että matka "kuun ja vuoren välissä" saa päättyä. Tämä on ollut erään prosessinvaiheen matkapäiväkirja, ja prosessi jatkuu seuraavaksi aivan konkreettisen matkan muodossa, kiertelemässä tätä loputtoman kiehtovaa maapalloa. Reissun kulkua voi seurata täällä.

Kiitos kaikille tämän blogin lukijoille! :) Mukavaa, jos olen voinut välittää jotakin oivallettavaa jollekulle kirjoittamalla - sanojen käyttäminen on minusta valtavan ihanaa, mutta onhan niin, etteivät ne koskaan tavoita sitä mikä on totta. Sen voi vain kokea, hiljaisuudessa, minättömyydessä!

Mikä matka?

Matka kohti tietoisuutta - mitä se tarkoittaa? Miksi ajattelen olevani matkalla? Siksi, etten usko olevani vielä siellä, missä haluaisin olla. Uskon olevani siirtymässä jonnekin toisaalle, toisenlaiseen olotilaan, tietoisuuteen.

Tosiasiassa olen matkalla vain sinne missä jo olen. Juuri tähän. Minun on vain ymmärrettävä se, ja silloin matka on päättynyt. Kun näen nykyisen olotilani uudella tavalla, tietoisena, olen perillä.

Pari päivää sitten opin jotakin. Mieleni lakkasi miettimästä, kuinka olla läsnä, ja silloin tunsin rauhaa ja tyhjyyttä - olin läsnä. Näin, kuinka helposti ympäristö saa mielen aktivoitumaan, ja ego ryhtyy tuottamaan ajatuksia, tuntemuksia, mielipiteitä, reaktioita. Tajusin, kuinka helposti niihin menee mukaan, vaikka ei olisi mikään pakko. Yhtä nopeasti kuin mieli alkaa hälistä, se myös hiljenee. Kuuntele hiljaisuutta - vaikka ympärilläsi olisi millainen meteli! Hiljaisuus pysyy aina. Se sijaitsee samassa paikassa kuin tietoisuus. Se on aina. Siksi emme ole matkalla. Olemme koko ajan siellä, perillä.

Olin kuuntelemassa joulukonserttia tässä vasta oivaltamassani läsnäolotilassa. Huomasin, kuinka ajatukset yrittivät välillä tarttua minuun ja jättää musiikin taustalle, pelkäksi kuuloaistimukseksi. Hiljensin ajatusvirran, ja käsitin, kuinka paljon voimakkaampana voin kokea musiikin, kun olen läsnä siinä, mitä kuulen. Läsnäolo antaa mahdollisuuden keskittyä täydellisesti siihen, mitä nyt-hetkessään kokee.

Vaikka todellisuudessa olemme perillä, kuljemme kuitenkin oppimisen ja oivaltamisen tietä eteenpäin, matkalla kohti ymmärrystä siitä, että me olemme tietoisuus.