Elämä on saanut aivan uuden kontekstin. Sen lähteenä on toiminut yhteisömme Vapaus-Akatemia, tai nykyään Evolutionary Community. Olettehan, lukijat, huomanneet vasemmalla olevan linkin yhteisön sivuille? Tutustukaa sivuihin ja ottakaa yhteyttä! Evolutionary Communitylle on juuri avattu myös Facebook-sivut ja toimintaa tullaan muutenkin tiivistämään lähiaikoina. Uusia jäseniä otetaan nyt avosylin vastaan. Muuta sinulta ei vaadita kuin että olet halukas oivaltamaan vapautesi, tai olet sen jo tehnyt! Kun oivallat vapautesi - ja ymmärrät mitä tuo vapaus tarkoittaa - sinusta tulee tietoisuuden evoluution avoin apuväline. Elämässäsi ei ole enää kyse sinusta erillisenä yksilönä, vaan se saa korkeamman merkityksen. Me olemme se, minkä kautta tietoisuus tulee itsestään tietoiseksi.
Pohdimme porukalla kesätapaamisessamme, mikä on yhteisömme olennainen sisältö - se houkutin, joka vetäisi ihmiset mukaan, jotta vapaiden ihmisten joukko kasvaisi ja tietoisuus ilmenisi maailmassa yhä vahvemmin, ja jotta maailma siten muuttuisi. Yhteisön nimi muutettiin jokin aika sitten englanninkieliseksi, koska kontekstin on oltava globaali - ei ole kyse vain Suomesta, vaan koko maailmasta! Miksi sitten evolutiivinen yhteisö on suomenkieliseltä nimeltään Vapaus-Akatemia? Miten vapaus liittyy evoluutioon?
Vain mielensä maailmasta ulos astuneet ovat vapaita olemaan evoluution käytettävissä. Mielen illuusion purkaminen tapahtuu tietoisuuden tilaa ja tasoa nostamalla, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että jokainen meistä on jo vapaa. Ainoastaan se, missä määrin itse kukin kykenee ilmentämään tuota vapautta elämässään on riippuvainen tilasta ja tasosta, eli siitä kuinka vahvasti tiedostaa tietoisuuden ja millaisen maailmankuvan kautta todellisuutta katselee.
Vapaiden ihmisten maailma on ideaalikuva ja siten houkutin: vapaudumme mielestämme yksi kerrallaan, ja toisaalta jo vapautensa oivaltaneet raivaavat tietä muille helpottaen yhä useampien vapautumista. Niin syntyy uusi maailma. Luodaan se!
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Vapaiden ihmisten maailma
torstai 16. kesäkuuta 2011
Ennen ja jälkeen - elämää jojona
Lähdetään nyt taas siitä, mistä pelkästään voikin lähteä - eli että jokainen meistä on jo vapaa. Se on siis lähtökohtainen tila, joka sitten ikään kuin unohtuu, koska elämme ihmisinä läpi tiettyjä tietoisuuden vaiheita, joiden aikana meidän on ensin tultava erillisiksi voidaksemme ymmärtää olevamme yksi.
Kun ollaan siinä pisteessä, jossa murros on lähellä, erillisen minän illuusio keikkuu jo huterana, mutta lopullinen antautuminen vapauden avoimeksi ilmentäjäksi ei ole vielä rysäyttänyt itseään läpi, ihminen on kuin jojo. Sormi, jossa jojon naru roikkuu, on aito, tietoisuutta tietoiseksi tekevä minä, kun taas se pallo, johon naru kiertyy, on mieli ja kaikki sen sisältämä höttö. Naru näiden välillä on yhtä kuin omistussuhde. Kun se katkaistaan *NAPS* - omistamisen prosessi päättyy. Minä olen minä (aito, tietoinen, läsnä siinä mikä on nyt ja yhtä kaiken kanssa), mieli ja kaikki mitä se on pitänyt minun omanani on enää jotain, mikä tapahtuu tietoisuuden kentässä, mutta sillä ei ole tekemistä sen kanssa, KUKA (tai mikä) minä olen.
Elämä jojona on sitä, että ensin sukelletaan ajatusten mukana tunteiden kuohuihin, kunnes tiedostetaan, että sinne tuli mentyä, vaikka olisi voinut olla menemättäkin, ja sitten yritetään päästä sieltä pois - sinne "ihanaan, autuaaseen vapauteen, missä kaikki on helppoa ja keveää". Jojoilun loppuminen on totta kai suuri haave - tosin se ei lopu, jos sen odottaa loppuvan joskus sitten tulevaisuudessa.
Ero siinä, millaista on ennen jojoilun loppumista ja sen jälkeen, on suhtautuminen mielen sisältöön, ajatuksiin ja tunteisiin. Jojona elävä ihminen pyrkii muuttamaan tunteitaan, muuttamaan ajatuksiaan, jos ei pidä niistä eikä halua kokea niitä. Sieltä "alhaalta" (mielestä) käsin katsottuna ihminen pyrkii hallitsemaan kokemuksiaan, ja kun ne ovat negatiivisia ja tuskallisia, hän yrittää ajatella toisin jotta voisi tuntea toisin. Hän siis yrittää ajatustensa avulla päästä pois mielestä, ajatella itsensä vapaaksi - nurinkurista!
Jojoilun lopettanut ihminen antaa ajatusten ja kokemusten tulla, sillä ei ole mitään syytä estää niitä tulemasta. Hän eri yritä päästä eroon kivuliaasta tuntemuksesta kääntelemällä ajatuksiaan eri päin. Hän katsoo tunnetta, näkee mistä ajatusketjusta se on lähtöisin, näkee mikä tapahtuma elämässä synnytti ajatusketjun. Kun hän on huomioinut nämä seikat, on koettu tuntemus luultavasti sillä aikaa jo kaikonnut, ja vaikkei olisikaan, hän antaa sen olla. Hän katsoo sitä "ylhäältä" päin. Tunteet eivät hallitse häntä, eikä hänen tarvitse yrittää hallita tunteita, sillä hän tietää, että kun ne tulevat, ne myös menevät. Koska hän on vapaa, hän on koko ajan sitä, mikä on pysyvää, eikä mikään ohimenevä muuta hänen olemustaan toiseksi.
Kun ollaan siinä pisteessä, jossa murros on lähellä, erillisen minän illuusio keikkuu jo huterana, mutta lopullinen antautuminen vapauden avoimeksi ilmentäjäksi ei ole vielä rysäyttänyt itseään läpi, ihminen on kuin jojo. Sormi, jossa jojon naru roikkuu, on aito, tietoisuutta tietoiseksi tekevä minä, kun taas se pallo, johon naru kiertyy, on mieli ja kaikki sen sisältämä höttö. Naru näiden välillä on yhtä kuin omistussuhde. Kun se katkaistaan *NAPS* - omistamisen prosessi päättyy. Minä olen minä (aito, tietoinen, läsnä siinä mikä on nyt ja yhtä kaiken kanssa), mieli ja kaikki mitä se on pitänyt minun omanani on enää jotain, mikä tapahtuu tietoisuuden kentässä, mutta sillä ei ole tekemistä sen kanssa, KUKA (tai mikä) minä olen.
Elämä jojona on sitä, että ensin sukelletaan ajatusten mukana tunteiden kuohuihin, kunnes tiedostetaan, että sinne tuli mentyä, vaikka olisi voinut olla menemättäkin, ja sitten yritetään päästä sieltä pois - sinne "ihanaan, autuaaseen vapauteen, missä kaikki on helppoa ja keveää". Jojoilun loppuminen on totta kai suuri haave - tosin se ei lopu, jos sen odottaa loppuvan joskus sitten tulevaisuudessa.
Ero siinä, millaista on ennen jojoilun loppumista ja sen jälkeen, on suhtautuminen mielen sisältöön, ajatuksiin ja tunteisiin. Jojona elävä ihminen pyrkii muuttamaan tunteitaan, muuttamaan ajatuksiaan, jos ei pidä niistä eikä halua kokea niitä. Sieltä "alhaalta" (mielestä) käsin katsottuna ihminen pyrkii hallitsemaan kokemuksiaan, ja kun ne ovat negatiivisia ja tuskallisia, hän yrittää ajatella toisin jotta voisi tuntea toisin. Hän siis yrittää ajatustensa avulla päästä pois mielestä, ajatella itsensä vapaaksi - nurinkurista!
Jojoilun lopettanut ihminen antaa ajatusten ja kokemusten tulla, sillä ei ole mitään syytä estää niitä tulemasta. Hän eri yritä päästä eroon kivuliaasta tuntemuksesta kääntelemällä ajatuksiaan eri päin. Hän katsoo tunnetta, näkee mistä ajatusketjusta se on lähtöisin, näkee mikä tapahtuma elämässä synnytti ajatusketjun. Kun hän on huomioinut nämä seikat, on koettu tuntemus luultavasti sillä aikaa jo kaikonnut, ja vaikkei olisikaan, hän antaa sen olla. Hän katsoo sitä "ylhäältä" päin. Tunteet eivät hallitse häntä, eikä hänen tarvitse yrittää hallita tunteita, sillä hän tietää, että kun ne tulevat, ne myös menevät. Koska hän on vapaa, hän on koko ajan sitä, mikä on pysyvää, eikä mikään ohimenevä muuta hänen olemustaan toiseksi.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Se on mahdollista
Kirjoitan tämän tekstin nyt niille ihmisille, jotka uskovat, että elämästä tulee selviytyä.
Se on se mihin meidät on kasvatettu - uskomaan, että meidän tulee "löytää oma paikkamme elämässä". Että meidän tulee sovittaa itsemme johonkin tiettyyn kohtaan maailmassa, jossa pysymällä me selviämme elämästä onnekkaasti. Yleensä tämä tarkoittaa tietenkin ammattia ja hyvää työpaikkaa. Kun olemme sellaisen onnistuneet itsellemme hankkimaan, siinä pitäisi pysyä, koska, jos ei pysy - mitä tapahtuu? Menettää sen pohjan, jonka varaan on rakentanut pyrkimyksensä selviytyä. Rahat loppuvat, ei saa ruokaa, eikä ole varmaa, saako muuta työpaikkaa. Normaaleja pelkoja, hengissäpysymisen peruskysymyksiä.
Mutta onko elämä sitä?
Haluatko elää läpi elämäsi peläten sitä, ettet selviydy? Mistä selviytymisessä on ylipäätään kyse?
Kaikki pelot palautuvat kuolemanpelkoon, eli minän pelkoon itsensä menettämisestä. Rakennat mieleesi sen kehikon, jonka varassa uskot voivasi pysytellä hengissä vanhukseksi asti. Säilyttää itsesi niin pitkään kuin mahdollista. Mitä tämä mielen rakennelma saa aikaan elämässäsi? Uskot ehkä, että se luo sinulle turvan, mutta tosiasiassa se ylläpitää pelkoasi.
Hurja totuus on tämä: on mahdollista elää pelkäämättä. Olen tunnustellut tätä mahdollisuutta varmaankin vuosia, ja sen uskominen on kyllä vaikeaa. Toisaalta on vielä vaikeampaa hyväksyä sitä väitettä, että pelkääminen olisi välttämätöntä. Ei ole.
Tässä yhtenä päivänä ollessani töissä huomasin, että minua ei kiinnostanut pätkääkään. Olin täysin välinpitämätön. Mitä kohtaan? Itseäni, "minua", sitä, joka halusi selviytyä, olla hyvä työntekijä, ja jolla oli tapana murehtia, mitä muut ajattelevat. Aavistan pelkäämättömyyden mahdollisuuden elämässäni toisinaan, ja kun aavistan sen, tiedän: ei ole mitään väliä sillä mitä tapahtuu. Siis sillä, mitä minulle tapahtuu. Sillä mitä kokemuksia minulla on. Sitä tarkoittaa vapaus. Vapaus on sitä, että elämä elää itseään, niin kuin se on aina tehnyt, eikä sen elinvoimaa voi mikään vähentää, ja siksi elämässä ei ole pelkoa.
Erään romaanin Silver-niminen henkilöhahmo on ymmärtänyt tämän:
"Ei kannata pitää kiirettä päätösten kanssa. Minä en koskaan kiirehdi. Asiat päättävät itse itsensä sinun puolestasi, jos vain jätät ne rauhaan. Niin kuin puhelinvastaajaan jätetyt viestit tai kirjeet joita saat ihmisiltä. Jos et vastaa, mitään kamalaa ei tapahdu. Sinuna unohtaisin koko asian ja eläisin elämää. Minusta se on ainoa tapa selviytyä elämästä. Elää sitä."
"Meidän on tarkoitus saavuttaa onni tekemällä mieluisaa työtä johon olemme pätevöityneet, pysymällä terveenä, ansaitsemalla rahaa, rakastamalla muita ihmisiä, saamalla lapsia, syömällä ja juomalla, mutta harva onnistuu, koska useimmat meistä unohtavat mikä kaiken tarkoitus on. Silver sanoi, että hän oli päättänyt ihan ensimmäiseksi olla onnellinen, tottua olemaan onnellinen, ja sen jälkeen kaikki muu voisi tapahtua jos olisi tapahtuakseen."
Asia on juuri näin päin: ensin on vapaus (ja sen mukana tuleva onni), sitten se kaikki muu, mitä elämässä on, oli se mitä hyvänsä!
Se on se mihin meidät on kasvatettu - uskomaan, että meidän tulee "löytää oma paikkamme elämässä". Että meidän tulee sovittaa itsemme johonkin tiettyyn kohtaan maailmassa, jossa pysymällä me selviämme elämästä onnekkaasti. Yleensä tämä tarkoittaa tietenkin ammattia ja hyvää työpaikkaa. Kun olemme sellaisen onnistuneet itsellemme hankkimaan, siinä pitäisi pysyä, koska, jos ei pysy - mitä tapahtuu? Menettää sen pohjan, jonka varaan on rakentanut pyrkimyksensä selviytyä. Rahat loppuvat, ei saa ruokaa, eikä ole varmaa, saako muuta työpaikkaa. Normaaleja pelkoja, hengissäpysymisen peruskysymyksiä.
Mutta onko elämä sitä?
Haluatko elää läpi elämäsi peläten sitä, ettet selviydy? Mistä selviytymisessä on ylipäätään kyse?
Kaikki pelot palautuvat kuolemanpelkoon, eli minän pelkoon itsensä menettämisestä. Rakennat mieleesi sen kehikon, jonka varassa uskot voivasi pysytellä hengissä vanhukseksi asti. Säilyttää itsesi niin pitkään kuin mahdollista. Mitä tämä mielen rakennelma saa aikaan elämässäsi? Uskot ehkä, että se luo sinulle turvan, mutta tosiasiassa se ylläpitää pelkoasi.
Hurja totuus on tämä: on mahdollista elää pelkäämättä. Olen tunnustellut tätä mahdollisuutta varmaankin vuosia, ja sen uskominen on kyllä vaikeaa. Toisaalta on vielä vaikeampaa hyväksyä sitä väitettä, että pelkääminen olisi välttämätöntä. Ei ole.
Tässä yhtenä päivänä ollessani töissä huomasin, että minua ei kiinnostanut pätkääkään. Olin täysin välinpitämätön. Mitä kohtaan? Itseäni, "minua", sitä, joka halusi selviytyä, olla hyvä työntekijä, ja jolla oli tapana murehtia, mitä muut ajattelevat. Aavistan pelkäämättömyyden mahdollisuuden elämässäni toisinaan, ja kun aavistan sen, tiedän: ei ole mitään väliä sillä mitä tapahtuu. Siis sillä, mitä minulle tapahtuu. Sillä mitä kokemuksia minulla on. Sitä tarkoittaa vapaus. Vapaus on sitä, että elämä elää itseään, niin kuin se on aina tehnyt, eikä sen elinvoimaa voi mikään vähentää, ja siksi elämässä ei ole pelkoa.
Erään romaanin Silver-niminen henkilöhahmo on ymmärtänyt tämän:
"Ei kannata pitää kiirettä päätösten kanssa. Minä en koskaan kiirehdi. Asiat päättävät itse itsensä sinun puolestasi, jos vain jätät ne rauhaan. Niin kuin puhelinvastaajaan jätetyt viestit tai kirjeet joita saat ihmisiltä. Jos et vastaa, mitään kamalaa ei tapahdu. Sinuna unohtaisin koko asian ja eläisin elämää. Minusta se on ainoa tapa selviytyä elämästä. Elää sitä."
"Meidän on tarkoitus saavuttaa onni tekemällä mieluisaa työtä johon olemme pätevöityneet, pysymällä terveenä, ansaitsemalla rahaa, rakastamalla muita ihmisiä, saamalla lapsia, syömällä ja juomalla, mutta harva onnistuu, koska useimmat meistä unohtavat mikä kaiken tarkoitus on. Silver sanoi, että hän oli päättänyt ihan ensimmäiseksi olla onnellinen, tottua olemaan onnellinen, ja sen jälkeen kaikki muu voisi tapahtua jos olisi tapahtuakseen."
Asia on juuri näin päin: ensin on vapaus (ja sen mukana tuleva onni), sitten se kaikki muu, mitä elämässä on, oli se mitä hyvänsä!
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
Vapaan ihmisen kauppareissu
Tähän väliin pientä arkipäivän konkretiaa:
Noin puoli vuotta sitten, jolloin vapaus oli minulle vielä outo mysteeri, en osannut kuvitella, millaista tavallinen arkielämä, kuten ruokaostosten tekeminen, olisi vapaana. Tänään, kun kävin kaupassa, pysähdyin miettimään asiaa paikassa, jossa yleensä aina helpoimmin unohdan vapauteni: suklaahyllylle. Kuka se on, joka haluaa lähestulkoon joka kauppareissulla ostaa suklaata? Monesti jo pelkkä sen hyllyn ääreen pysähtyminen herättää jossakin syvällä kummallisen syyllisyyden tunteen ja selittelynhalun. Se johtuu siitä, että minun tekee mieli suklaata, vaikka tiedän, etten tarvitse sitä pysyäkseni hengissä (mikä siis on syömisen tarkoitus). Olen ehdollistunut siihen, että minun tekee mieli suklaata, ja siksi ostan sitä toisinaan silti, vaikka ei sillä hetkellä edes tekisi mieli. Kas näin, ehdollistuma tunnistettu.
Kuka tekee valinnan ostaa suklaata, olla ostamatta, tai minkälaista suklaata ostaa? On helppo huomata, että tämä valinta tapahtuu poikkeuksetta mielessä: joko tunteen tai järjen kautta. Kun valitsen Fazerin sinisen tai jonkin muun "normisuklaan" piittaamatta mistään muusta kuin mieliteostani, valitsen tunteen kautta. Kun kiellän itseäni ostamasta suklaata ja pakottaudun kävelemään hyllyn ohi, valitsen järjen kautta. Myös, jos päätän ostaa tummaa luomusuklaata, koska se on terveellisempää ja eettisempää (ja siitä tulee parempi omatunto), teen valinnan postmodernien arvojeni kautta eli yhä edelleen mielessä.
Niin kauan kuin nämä valinnat tapahtuvat mielessä, en ole vapaa. Se, mitä tänään jäin suklaahyllyn ääreen kuulostelemaan, oli: mitä vapaus sanoo minulle nyt? Minkä valinnan intuitio tekee?
Ja mikä olikaan lopputulos? Ostin sekä tummaa luomusuklaata että tavallisen Tupla-patukan. Oliko tämä nyt vapaan ihmisen valinta? En todellakaan tiedä. Mutta syyllisyyttä en ainakaan tunne.
Noin puoli vuotta sitten, jolloin vapaus oli minulle vielä outo mysteeri, en osannut kuvitella, millaista tavallinen arkielämä, kuten ruokaostosten tekeminen, olisi vapaana. Tänään, kun kävin kaupassa, pysähdyin miettimään asiaa paikassa, jossa yleensä aina helpoimmin unohdan vapauteni: suklaahyllylle. Kuka se on, joka haluaa lähestulkoon joka kauppareissulla ostaa suklaata? Monesti jo pelkkä sen hyllyn ääreen pysähtyminen herättää jossakin syvällä kummallisen syyllisyyden tunteen ja selittelynhalun. Se johtuu siitä, että minun tekee mieli suklaata, vaikka tiedän, etten tarvitse sitä pysyäkseni hengissä (mikä siis on syömisen tarkoitus). Olen ehdollistunut siihen, että minun tekee mieli suklaata, ja siksi ostan sitä toisinaan silti, vaikka ei sillä hetkellä edes tekisi mieli. Kas näin, ehdollistuma tunnistettu.
Kuka tekee valinnan ostaa suklaata, olla ostamatta, tai minkälaista suklaata ostaa? On helppo huomata, että tämä valinta tapahtuu poikkeuksetta mielessä: joko tunteen tai järjen kautta. Kun valitsen Fazerin sinisen tai jonkin muun "normisuklaan" piittaamatta mistään muusta kuin mieliteostani, valitsen tunteen kautta. Kun kiellän itseäni ostamasta suklaata ja pakottaudun kävelemään hyllyn ohi, valitsen järjen kautta. Myös, jos päätän ostaa tummaa luomusuklaata, koska se on terveellisempää ja eettisempää (ja siitä tulee parempi omatunto), teen valinnan postmodernien arvojeni kautta eli yhä edelleen mielessä.
Niin kauan kuin nämä valinnat tapahtuvat mielessä, en ole vapaa. Se, mitä tänään jäin suklaahyllyn ääreen kuulostelemaan, oli: mitä vapaus sanoo minulle nyt? Minkä valinnan intuitio tekee?
Ja mikä olikaan lopputulos? Ostin sekä tummaa luomusuklaata että tavallisen Tupla-patukan. Oliko tämä nyt vapaan ihmisen valinta? En todellakaan tiedä. Mutta syyllisyyttä en ainakaan tunne.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Peloton haavoittuvuus
Asetelma on kiepsahtanut nurinpäin. En minä etsi löytääkseni vapauden - minä olen vapaa. Se on luonnollinen, lähtökohtainen tilani. Enkä koe juuri nyt sellaista helmeilevää riemua kuin toisinaan siitä, että "juuri nyt tunnen olevani vapaa" - oikeastaan oloni on epämukava, kaoottinen. Mikä minua pidättelee ilmentämästä sitä, mikä todellisuudessa olen, eli vapaa tietoisuus? Vastaus on - "normaali" elämäni. Siis se kaikki, mihin olen itseni samaistanut ja minkä luulen omistavani. Minun oma yksilöllinen elämäni, joka on annettu minulle syntymän ja kuoleman väliseksi pelikentäksi. Luulen juoksevani kentällä kilvoittelemassa muiden pelaajien kanssa, vaikka oikeasti minä olen, me olemme se kenttä.
Silti, vaikka tämän tajuaisinkin, kentällä on yhä juostava. Me kaikki juoksemme kentällä erillisinä, osa tiedostamattomina, osa tietoisina siitä, ettei ole syytä yrittää päästä maaliin, koska maali on se, mitä jo olemme. Mitä iloa on vapauden tiedostamisesta, jos elämä erillisenä jatkuu totutulla tavalla? Jos elämän tarkoitus olisi vapauden löytäminen, voisimme sillä hetkellä, kun oivallamme vapautemme, yhtä hyvin menettää fyysisen olemuksemme ja haihtua ilmaan, "sulautua kenttään". Niin ei kuitenkaan tapahdu. Olemme yhä täällä, vaikka olisimme romahtaneet aidon minän ajattomaan hetkeen. Elämän tarkoitus on siis jokin muu, jokin ei-ihmiskeskeinen.
Tietoisuuden evoluution toteutuminen elämässä ja maailmassa tarvitsee ihmistä välineekseen itsensä ilmentämiseen. Siksi meidän on oivallettava vapautemme, jotta pystyisimme viemään evoluutiota eteenpäin tietoisina. Tietoisina siitä, ettei ole kyse meistä. Ei ole kyse minun elämästäni ja yksilöllisestä minuudestani. Minä olen väline. Välineen on oltava valmis mihin tahansa, pysyttävä siis avoimena mahdolliselle. Ei vasaran kuulu kiukutella puusepän käsissä.
Kuinka siis jatkaa ns. normaalia elämää sen jälkeen, kun on oivaltanut olevansa vapaa ja aidosti tietoinen? Tämä Cohenin artikkeli antaa jotakin vihjettä. Sanat "fearless vulnerability". Peloton haavoittuvuus. Pysyminen jatkuvassa yhteydessä elämän todelliseen luonteeseen vaatii loputonta rohkeutta ja uskallusta. On uskallettava olla piiloutumatta omiin (kuinka niin omiin?) tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Olla piiloutumatta "minuuteensa", siihen valheelliseen kuvaan itsestään, jonka ylläpitämiseen on ehdollistunut. Vain nämä ehdollistumat ja kuvitelmat siitä, että on jotain minun omaani, ovat esteenä todellisen, luonnollisen, aidon minuuden ilmentämiselle, eli tietoisuuden vapaan ilmentymisen mahdollistamiselle.
Olla täysin haavoittuvainen vailla pelkoa. Se on hirvittävä haaste. Mutta vain se poistaa esteet vapauden tieltä. Vapauden, joka jo olet. Haavoittuvuudelle antautuminen johtaa siihen, ettei voi välttää mitään, vaan kaikki on kohdattava. On oltava avoin joka ikinen hetki, avoin aivan kaikelle mahdolliselle. Vapaus ilman rohkeutta sen avoimeen ilmentämiseen estää sitä toteutumasta maailmassa, koska vain avoimesti vapaat ihmiset voivat esimerkillään auttaa muita tulemaan tietoisiksi itsestään ja siten viedä tietoista evoluutiota eteenpäin.
Silti, vaikka tämän tajuaisinkin, kentällä on yhä juostava. Me kaikki juoksemme kentällä erillisinä, osa tiedostamattomina, osa tietoisina siitä, ettei ole syytä yrittää päästä maaliin, koska maali on se, mitä jo olemme. Mitä iloa on vapauden tiedostamisesta, jos elämä erillisenä jatkuu totutulla tavalla? Jos elämän tarkoitus olisi vapauden löytäminen, voisimme sillä hetkellä, kun oivallamme vapautemme, yhtä hyvin menettää fyysisen olemuksemme ja haihtua ilmaan, "sulautua kenttään". Niin ei kuitenkaan tapahdu. Olemme yhä täällä, vaikka olisimme romahtaneet aidon minän ajattomaan hetkeen. Elämän tarkoitus on siis jokin muu, jokin ei-ihmiskeskeinen.
Tietoisuuden evoluution toteutuminen elämässä ja maailmassa tarvitsee ihmistä välineekseen itsensä ilmentämiseen. Siksi meidän on oivallettava vapautemme, jotta pystyisimme viemään evoluutiota eteenpäin tietoisina. Tietoisina siitä, ettei ole kyse meistä. Ei ole kyse minun elämästäni ja yksilöllisestä minuudestani. Minä olen väline. Välineen on oltava valmis mihin tahansa, pysyttävä siis avoimena mahdolliselle. Ei vasaran kuulu kiukutella puusepän käsissä.
Kuinka siis jatkaa ns. normaalia elämää sen jälkeen, kun on oivaltanut olevansa vapaa ja aidosti tietoinen? Tämä Cohenin artikkeli antaa jotakin vihjettä. Sanat "fearless vulnerability". Peloton haavoittuvuus. Pysyminen jatkuvassa yhteydessä elämän todelliseen luonteeseen vaatii loputonta rohkeutta ja uskallusta. On uskallettava olla piiloutumatta omiin (kuinka niin omiin?) tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Olla piiloutumatta "minuuteensa", siihen valheelliseen kuvaan itsestään, jonka ylläpitämiseen on ehdollistunut. Vain nämä ehdollistumat ja kuvitelmat siitä, että on jotain minun omaani, ovat esteenä todellisen, luonnollisen, aidon minuuden ilmentämiselle, eli tietoisuuden vapaan ilmentymisen mahdollistamiselle.
Olla täysin haavoittuvainen vailla pelkoa. Se on hirvittävä haaste. Mutta vain se poistaa esteet vapauden tieltä. Vapauden, joka jo olet. Haavoittuvuudelle antautuminen johtaa siihen, ettei voi välttää mitään, vaan kaikki on kohdattava. On oltava avoin joka ikinen hetki, avoin aivan kaikelle mahdolliselle. Vapaus ilman rohkeutta sen avoimeen ilmentämiseen estää sitä toteutumasta maailmassa, koska vain avoimesti vapaat ihmiset voivat esimerkillään auttaa muita tulemaan tietoisiksi itsestään ja siten viedä tietoista evoluutiota eteenpäin.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Tarinankerrontaa
Rakastan tarinoita, jännittäviä, syvällisiä, viisaita, hauskoja ja inspiroivia tarinoita. Sain niitä lapsena lahjaksi, kun äiti luki minulle paljon satuja. Nukkeleikkini olivat eräänlaisia tarinoita myös. Elokuvat ja romaanit ovat kiehtoneet minua aina, koska niiden kautta saan sukeltaa toisiin maailmoihin ja kertomuksiin.
Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?
"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)
Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.
Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?
Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.
Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.
Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.
Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?
"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)
Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.
Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?
Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.
Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.
Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.
torstai 5. toukokuuta 2011
Taas näitä hetkiä...
Se on tässä juuri nyt. Se menee ehkä ohi pian, mutta vähät siitä - se on juuri nyt. Vapaus.
Mistä tiedän, että juuri nyt olen vapaa? Koska en pelkää, eikä minua kiinnosta, miten asiat tulevat tapahtumaan myöhemmin. Minulta ei puutu mitään. En murehdi, mitä minulta ehkä jossain myöhemmässä tilanteessa tulee puuttumaan. Ei välttämättä mitään, en voi tietää. Ei vain ole mitään syytä edes miettiä sitä.
Sillä minusta pursuaa hillitön luottamus, joka ylittää mielessäni häivähtelevät ajatukset. Luottamus on kuin kahva vapauden kyljessä, siinä pysyy kiinni kaikesta huolimatta. Vaikka näppituntuma vapauteen toisinaan herpaantuu, ja mielen epävarmuudet palaavat, ei vapaus katoa minnekään. Siellä se möllöttää kuin kuu keskellä kirkasta päivää.
Minulla on yksi tehtävä maailmassa: olla aito itseni ja kertoa muillekin, että se on mahdollista. Kun molemmat käteni ovat tarttuneet vakaasti luottamuksen kahvaan, tiedän, että voin toteuttaa tämän. Elämä tietää, kuinka sen tarkoitus toteutuu, ja minun on syytä vain taata sille esteetön kulku.
Vapaus ei ole mysteeri eikä ponnistelujen tulos. Vapaus ei ole uskomus, vaan tietämys. Luottamus elämään on yhtä kuin tieto siitä, ettei ole kysymys erillisestä ja erityisestä minästä (joka katselee yöllä kuuta ja miettii, miten saisi sen omakseen), vaan että vapaus on ainoa todellisuus.
Ja koska vapaus siis on kaikki mitä on - niin, ei ole mitään muuta! En siis voi olla muuta kuin vapaa.
Mistä tiedän, että juuri nyt olen vapaa? Koska en pelkää, eikä minua kiinnosta, miten asiat tulevat tapahtumaan myöhemmin. Minulta ei puutu mitään. En murehdi, mitä minulta ehkä jossain myöhemmässä tilanteessa tulee puuttumaan. Ei välttämättä mitään, en voi tietää. Ei vain ole mitään syytä edes miettiä sitä.
Sillä minusta pursuaa hillitön luottamus, joka ylittää mielessäni häivähtelevät ajatukset. Luottamus on kuin kahva vapauden kyljessä, siinä pysyy kiinni kaikesta huolimatta. Vaikka näppituntuma vapauteen toisinaan herpaantuu, ja mielen epävarmuudet palaavat, ei vapaus katoa minnekään. Siellä se möllöttää kuin kuu keskellä kirkasta päivää.
Minulla on yksi tehtävä maailmassa: olla aito itseni ja kertoa muillekin, että se on mahdollista. Kun molemmat käteni ovat tarttuneet vakaasti luottamuksen kahvaan, tiedän, että voin toteuttaa tämän. Elämä tietää, kuinka sen tarkoitus toteutuu, ja minun on syytä vain taata sille esteetön kulku.
Vapaus ei ole mysteeri eikä ponnistelujen tulos. Vapaus ei ole uskomus, vaan tietämys. Luottamus elämään on yhtä kuin tieto siitä, ettei ole kysymys erillisestä ja erityisestä minästä (joka katselee yöllä kuuta ja miettii, miten saisi sen omakseen), vaan että vapaus on ainoa todellisuus.
Ja koska vapaus siis on kaikki mitä on - niin, ei ole mitään muuta! En siis voi olla muuta kuin vapaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)