Rakastan tarinoita, jännittäviä, syvällisiä, viisaita, hauskoja ja inspiroivia tarinoita. Sain niitä lapsena lahjaksi, kun äiti luki minulle paljon satuja. Nukkeleikkini olivat eräänlaisia tarinoita myös. Elokuvat ja romaanit ovat kiehtoneet minua aina, koska niiden kautta saan sukeltaa toisiin maailmoihin ja kertomuksiin.
Mutta mitä tarinat ovat suhteessa todellisuuteen - ja mikä siis on todellisuus?
"The truth of who you are is not a story." (Gangaji: The Diamond in your Pocket, s. 57)
Gangajin mukaan se kertomus, jonka minä luon itsestäni, estää minua näkemästä totuutta, eli sitä, mikä on aina jo olemassa. Mieli tuottaa tarinan, johon identifioitumalla ihminen käsittää itsensä, ja jonka mukaan hän elää. Tarina, jota mieleni minulle taukoamatta kertoo, voi olla sävyltään myönteinen tai kielteinen, samantekevää. Se on joka tapauksessa muuttuva. Tarina minusta itsestäni rakentuu muistin, toiveiden, pelkojen, käsitysten ja ehdollistumien kautta, ja se on yleensä se, minkä varassa elämä eletään - omaa tarinaa vahvistaen.
Jos kuitenkin on halukas löytämään totuuden, on oivallettava, että totuus siitä, kuka olet, ei ole tarina. Mietin tätä siksi, että edelleen - huolimatta siitä, että olen halukas löytämään totuuden - rakastan tarinoita. Onko minun hylättävä kaikki kertomukset, jotta ainoa mitä jäisi jäljelle olisi totuus?
Ei, tarinat jäävät, niitä ei tarvitse hylätä, niitä saa yhä rakastaa. Ne tarinat, joita maailmassa kerrotaan muille ihmisille - esimerkiksi fiktiivinen kirjallisuus ja elokuvat - saattavat olla lähempänä totuutta kuin se tarina, jota ihminen kertoo itselleen omasta itsestään. Niin kauan kuin mieleni tuottaa minulle sen todellisuuden, jossa elän, olen illuusion vallassa, ja siten fiktio pyrkiessään kuvaamaan mielen käsittämää todellisuutta on illuusio illuusion sisällä.
Fiktiiviset tarinat kerrotaan mielikuvituksen, muistin ja yhteisen kulttuurisen käsitteistön kautta. Samat mielen ehdollistumat siirtyvät helposti näihin muille kerrottuihin tarinoihin, kuin minkä varassa oma henkilökohtainen minä-kertomukseni rakentuu. Mutta kun luen, kuuntelen, katselen fiktiota, mitä tapahtuu omalle tarinalleni? Se häipyy taustalle. Se hiljenee antaakseen tilaa tälle toiselle tarinalle, ja yhtäkkiä voinkin eläytyen samastua johonkin aivan toiseen kertomukseen. Fiktiossa esitetyt ajatukset, kokemukset, maailmankuvat, todellisuuskäsitykset ottavat hetkellisesti paikkansa mieleni tietoisuudessa. Toki heti seuraavassa hetkessä saatan suhteuttaa niitä niihin, jotka kuuluvat minun tarinaani, mutta joka tapauksessa - tarinani saa vaihtoehtoja.
Miksi fiktiiviset tarinat ovat kiehtoneet minua itse asiassa enemmän kuin tämä arkipäivän todellisuus? Ehkä riittävä määrä fiktiota elämän aikana auttaa ihmistä oivaltamaan, ettei hän itse, hänen minuutensa, ole muuta kuin tarina sekään. Totuus on se, mikä jää jäljelle, kun kertomus lakkaa. Tarinat ovat vetäneet minua puoleensa, koska olen halunnut pois kärsimystä tuottavasta erillisen minän draamasta. Minusta tuli etsijä, kun aavistin, että on olemassa jotain muuta kuin se. Kun lakkaan lopullisesti samastumasta mieleni minusta kertomaan tarinaan, olen kokonaan vapaa, ja se on se mitä olen todellisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti