Me, myself and the future

On kaksi minää. Toinen on todellinen, toinen ei. Toinen on läsnä, toinen ei. Toinen on suuntautunut tulevaisuuteen, toisen ei pitäisi olla. Katsoin kaksi videota, Peter Russellin ja Andrew Cohenin videot, joissa he puhuvat "minästä" - eri minuuksista. Mitä nämä monet minät siis ovat?

Peter Russell purkaa ensin (videon 1. osan lopussa) osiin sen mielikuvan, joka itse kullakin on minästään: nimi on vain nimi, keho on joko miehen tai naisen, ammatti on toimintaa, arvot, tunteet ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Silti se, joka pysyy koko ajan samana, se, jolla nuo ominaisuudet ja ajatukset ovat, on se kokemus tai vaikutelma "minästä". The same sense of "I" that has been there all my life.

"Myself" on kuvitelma erillisestä, yksilöllisestä minästä. Se on se, joka ei ole todellinen, vaan mielen rakentama illuusio. "Me" on minuuden tuntemus, tietoisuus tietoisuudesta. Jos samastuu erilliseen minäänsä, joutuu jatkuvasti vahvistamaan identiteettiään, eli kokemusta siitä, että on "joku". Tietoisuus vain on, ja siitä tietoisena oleminen johtaa ymmärrykseen, että minuus ei ole objekti. Olemisen eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja siksi se vapauttaa.

Russellin mukaan on olemassa yksi yhteinen päämäärä: halu tuntea olonsa hyväksi. Kaikkien toiveiden pohjalla on toive mielenrauhasta. Russell sanoo: "Ihmisillä on niin täysi työ kantaa huolta siitä, onko heillä rauha tulevaisuudessa, etteivät he anna itselleen mahdollisuutta saada rauhaa tässä ja nyt." Rauha syntyy ymmärryksestä, että tietoisuus on kaikille sama. Kuinka vapautua ehdollistuneesta minästä näkemään, kuka todella on?

Russell siis näyttää ajavan takaa sitä, että itseään erilliseksi luulevan minän tulisi lakata keskittämästä huomionsa tulevaisuuteen ja pysähtyä nyt-hetkeen tarkastelemaan todellista luonnettaan tullakseen tietoiseksi ikuisesta tietoisena olostaan, ja saada siten rauhan ja vapauden. Jäin pohtimaan, onko tämä Russellin tarkoittama aina läsnä oleva, tietoinen minä sama, jota Andrew Cohen kutsuu nimellä aito minä.

Cohen määrittelee aidon minän näin: "se on puhdas tarve kehittyä korkeimmalla tasolla ja tulla yhä tietoisemmaksi". Aito minä ei ole kiinnostunut nyt-hetkestä, vaan seuraavan hetken luomisesta. Se on täysin suuntautunut tulevaisuuteen (the ecstatic compulsion to create  the future). Aito minä on tietoisuuden funktio, siis väline, jonka avulla tietoisuus toimii, jotta se tulisi yhä tietoisemmaksi itsestään.

Aito minä on siis todellinen, mielen illuusioista vapaa minuus, joka on pysyvä ja siinä merkityksessä aina läsnä, mutta silti jatkuvasti menossa kohti tulevaa luodakseen tietoisuutta tietoisuudesta. Läsnäolo nyt-hetkessä on ainoastaan konsti saada epäaito minäkuva pysäytettyä, jotta todellisuus nousisi esiin mielen takaa. Tämän jälkeen ihmisen toiminnan motiivina ei enää ole oman identiteetin vahvistaminen, vaan evoluutioimpulssi, eli tulevaisuuden luominen hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

Kaksoiselämää

On elämä ja on Elämä. Tällä hetkellä ne ovat minussa rinnakkain, tai ehkä limittäin. On se elämä, johon olen ehdollistunut lapsuudesta saakka, ja on se Elämä, josta olen vasta hiljattain saanut tietää, vaikka se onkin niistä kahdesta se todellinen ja pysyvä. Tunnen olevani onnekas, kun se tieto on tullut osakseni, ja se on kauan ollut kuin jokin salaisuus, josta vain jotkut voivat saada vihiä, vaikka se onkin kaikille sama. Mitä syvemmälle sukellan Elämään, sitä luonnollisemmaksi se muuttuu. Elämä on yksi, tämä tieto minulla on, mutta pieni minä elää toistaiseksi pieneen elämäänsä kuuluvien asioiden kautta erillisenä, erityisenä, kompleksisena.

Pieni minä muodostaa elämälle merkityksen erillisistä asioista, kuten tutkinto, työpaikka, ystävät ja parisuhde. Se harrastaa erilaisia asioita, joista se saa tyydytystä ja vahvistusta identiteetilleen, eli käsitykselleen siitä, "kuka minä olen". Oma pieni minäni lukee kirjoja, soittaa pianoa, aikoo kesällä opetella palstaviljelyä, tuntee ylpeyttä, kun professori kehuu gradua, iloitsee kumppaninsa kiltistä ja rauhallisesta luonteesta, ja toivoo saavansa kiinnostavan, muttei kovin stressaavan työpaikan. Nuo ovat sen elämän piirteitä, johon voisin samastua. Nämä elämääni kuuluvat asiat herättävät mielessäni ajatuksia ja tunteita, jokaikiseen asiaan minulla on jokin suhde, hyvä tai huono. Elämän tapahtumat joko vastaavat toiveitani tai sitten eivät.

Kuinka olla samastumatta siihen elämään, jota elää? Kuinka pitää "itsensä" irrallaan niistä tunteista ja ajatuksista, joita elämä nostattaa pintaan? Ymmärrän sen nykyään hetkittäin, se on mahdollista läsnäolon tilassa, joka toimii kuin nosturi: näen suoraan sen todellisuuden, jonka pienestä minästäni käsin näen ainoastaan hyvän tai huonon suhtautumiseni lävitse. Elämä on neutraali, koska minulla ei ole mitään toiveita sitä kohtaan.

Kuka uskoo, jos joku väittää, että elämässä ei ole ongelmia, kärsimystä eikä toisaalta voitonriemua, loistavaa "fiilistä"? Elämä (isolla E:llä) ei tunnu miltään. Se on aivan helppoa: riittää kun lopettaa ajatuksista ja tunteista välittämisen. Suhde katoaa. Elämä on.

Mitä merkitystä tässä vaiheessa on niillä asioilla, jotka kuuluvat sen hetkiseen elämään (siis työllä, parisuhteella jne.)? Itse asiassa - ei mitään. Kuulostaa julmalta. Ne ovat mitä ne ovat, mutta niillä ei ole vaikutusta siihen, "kuka minä olen". Ei tarvitse enää etsiä mitään.

Tämä tarina kertoo, mistä on kysymys. Tässä muutama lainaus Gangajin tekstistä:

• The particular mind-stream that I had been calling “myself” was seen simply to be an object appearing in life, existing for a brief time, and finally disappearing back into the totality of life itself, just as a wave in the ocean rises up, exists for a moment, and sinks back in, fundamentally never separate from the ocean itself.

• That which one has been desperately, furiously, relentlessly searching for has always been present, exactly where one is.

• I know and I continuously realize deeper every day that no thing can define me. 

• I am not looking to any one or any thing to give me what I want.

• Many people have asked how it was possible to integrate these realizations into my day-to-day life. My response has always been the same. It is not possible to integrate truth into anything else because truth already exists as everything and it always has.

Tässä kohtaa sanon itselleni: stop. Lopeta. Lopeta etsiminen, lopeta määritteleminen, lopeta ristiriitaisuuksien luominen, lopeta kiinnittyminen. Anna sen kaiken olla.