keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Heräämisiä...

Mikä saa ihmisen heräämään? Miksi jotkut jatkavat kulkemistaan silmät ummessa, kuvitellen, että elämän kuuluu olla vaikeaa, elämän kuuluu olla kärsimystä? Sen jälkeen, kun on katsonut itseään, näkee kaiken toisin.

Tiedosta itsesi oman todellisuutesi luojana. Hyväksy se mitä olet luonut. Näe kauneus. Katso peiliin - näe itsesi ja ymmärrä, että se et ole sinä. 

maanantai 21. helmikuuta 2011

Prosessi

Ihminen on pieni, mutta prosessi on suuri. Missä me olemme? Kuljemme maastossa, jossa huiput ja kuopat seuraavat toisiaan. Pitää vain luottaa prosessiin - totuuden siemenet tarttuvat jalanpohjiin oikeaa tietä kulkiessa.


Prosessissa on kysymys oppimisesta. Olen saanut taas astetta selvemmän ymmärryksen suuresta kuvasta (big picture), maailmankuvien evolutiivisesta kehittymisestä. Kuoppia ja huippuja. Kuopan pohjalla on piikkejä, ja jalkoihin sattuu, mutta eteenpäin ei voi olla jatkamatta, koska huipulla odottelee "outo houkutin". Kun päästään huipulle, onkin taas pudottauduttava kuoppaan.

Ei ole kyse minusta. Minä haluan vapautta, mutta en kuitenkaan halua. Se on yhdentekevää. Prosessi vie minut vapauteen, kunhan minulla on siihen tahto. Tahdostani riippuu, hyppäänkö tyhjyyteen. Silloin luotan prosessiin. Jalat verillä, mieli tyhjänä hyppään huipulta.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Läsnäolopakko

Läsnäolo nyt-hetkessä on kaunis ajatus. Olen lukenut siitä monta hyvää kirjaa. Mutta mitä se tarkoittaa? Samaa näyttää Angel kyselleen muutama päivä sitten. :)

Oivalsin jokin aika sitten, että on kokonaan eri asia keskittyä tähän hetkeen kuin olla läsnä ajattomassa hetkessä. "Hetkeen tarttuminen" tuntuu yleensä johtavan jonkinlaiseen valikointiin, niiden asioiden pois sulkemiseen, joihin ei halua sillä hetkellä kiinnittää huomiota. Hetkessä eläminen voi olla vastuutonta, jos menneen ja tulevan unohtaminen tulkitaan niin, ettei nyt-hetken seurauksilla ole väliä. Hetkessä olemista kuvataan menneisyyden ja tulevaisuuden unohtamisena, koska niitä ei ikään kuin ole. On vain nyt.

Se on totta, on vain nyt. Mutta samalla mennyt ja tulevakin ovat nyt, sillä todellisessa läsnäolossa ei ole aikaa. Siten se, mitä tämän hetken teoista seuraa tulevissa hetkissä, on totta jo nyt, ja siksi sillä on mitä suurimmassa määrin väliä. Sellainen hetkessä olo, jossa unohdetaan, että olemme olemassa vielä tulevinakin hetkinä, on jumissa mielen tasolla. Mieli on läsnä silloin, kun keskitymme tiiviisti johonkin, mutta pääsy mielen takaiseen läsnäoloon merkitsee ajan katoamista. Kaikki on silloin yhtä. Kaikki on silloin neutraalia. Kaikki on silloin totta.

Läsnäolon pohtiminen on kiinnostavaa. On melko helppoa puhua siitä, mitä se on, ja miten se vaikuttaa. Mutta miten sitä toteutetaan käytännössä, jokapäiväisessä arjessa, on tärkeä kysymys. Mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset olisivat läsnä ajattomassa hetkessä? Kuinka sen oppii pysyvästi?

Läsnäolon hetket ovat yleensä lyhyitä, suorastaan humahtavan ohikiitäviä. Mutta on ymmärrettävä, että ainoa este läsnäololle on oma mieli. Mieli on se, joka ei hyväksy asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan arvottaa ne joko kielteisiksi tai myönteisiksi. Mielen takana on meidän kaikkien yhteinen, neutraali ajattomuutemme, mielen hälystä hiljenneenä.

Todellinen läsnäolo merkitsee siis arvottamisen loppumista. Kaikki on hyvin. Ei niin, että uskottelisi itselleen kaiken olevan hyvin, vaikka kokemus on aivan päinvastainen, vaan että hyväksyy senkin, mikä mielestä käsin katsottuna on huonosti.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin läsnäolo. Sitä ei voi pistää prioriteettien listalle. Kaiken muun elämässä voi järjestellä tärkeyden mukaan, mutta läsnäolo on aina päällimmäisenä. Niin kauan kuin opettelee tiedollisesti ymmärtämään, mitä läsnäolo on, se voi tuntua "vapaa-ajan harrastukselta", mutta kun oppii jättämään mielen hälinän taustalle ja koskettamaan ajatonta, absoluuttista läsnäoloa, sitä ei voi enää irrottaa muusta elämästä. On pakko olla läsnä, kun ei voi olla muutakaan.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Minä valitsin tämän kaiken

Kävin katsomassa elokuvan 127 tuntia, jossa mies putoaa rotkoon ja hänen kätensä jää jumiin kivenjärkäleen ja kallioseinämän väliin. Hienoin kohta elokuvassa oli minusta se, kun mies varmana kuolemastaan alkaa pohtia, että hän on itse valinnut sen kaiken, mitä hänelle on tapahtunut, ja kulkenut koko elämänsä kohti tuota rotkoa. Repliikki löytyi IMDb:stä:

"You know, I've been thinking. Everything is... just comes together. It's me. I chose this. I chose all this. This rock... this rock has been waiting for me my entire life. It's entire life, ever since it was a bit of meteorite a million, billion years ago. In space. It's been waiting, to come here. Right, right here. I've been moving towards it my entire life. The minute I was born, every breath that I've taken, every action has been leading me to this crack on the out surface."

Kohtalonomaista? Kyllä - mutta oudolla tavalla vapauttavaa. Tarkoituksenmukaista. Emme ole uhreja. Emme ole olosuhteiden armoilla. Me valitsemme.

Tämän ymmärtäminen auttaa hyväksymään. Kaiken. Mieli ei pysty hallitsemaan elämää, vaikka se niin kovasti usein haluaisikin, mutta mielen takana kaikki on selkeää. Siellä tehdään ne valinnat, jotka johtavat elämämme juuri sinne minne pitikin. Siksi olemme itse vastuussa elämästämme - me luomme sen. Valitseminen on luomista, intentioiden saattamista ilmentymiksi. Me emme ajelehdi elämän mukana passiivisesti, vaan luomme oman todellisuutemme tekemällä valintoja. Eri asia on olla tästä tietoinen.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Mitä etsijä etsii?

Kun havahtuu siihen, että se minuus, jonka mieltää omaksi itsekseen, ei olekaan todellinen minä, syntyy etsijäksi. Etsijä katselee maailmaa ja elämäänsä hiukan sivusta, koska hän näkee, että se ei ole kaikki. Todellisuus ei olekaan todellista. Kaiken sen tavallisen, arkisen elämän, johon on tottunut samastumaan ja pitämään sitä "minun elämänäni", takana näyttäisi olevan jotain muuta. Tämän havaitseminen tekee rauhattomaksi, ainakin ensi alkuun. Mistä on kysymys? Eikö sillä, mitä olen tottunut pitämään tärkeänä, olekaan mitään merkitystä? Miksi sitten elän, jos en tullakseni joksikin tässä maailmassa, hankkiakseni ammatin, matkustaakseni ympäri maailmaa, kokeakseni asioita, jotka saavat minut tuntemaan oloni hyväksi? Sitä on ehkä tottunut ajattelemaan, että elämä on jonkin saavuttamista varten. Mielessä pyörivä päämäärä siintää jossakin edessä, ja sitä kohti mennessä päivät kuluvat. Välillä ihmettelee, mihin se kaikki aika on mennyt. Mitä merkitystä on niillä päivillä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä tulevaisuuteen sijoitetun päämäärän kanssa?

Sitten rinnalle ilmestyy toinen. Minuus herää kahdeksi. Toinen katselee minuutta lempeästi, mutta saa sen samalla huomaamaan, että jokin uhkaa sitä. Toinen nimeää sen Egoksi, mielen illuusioksi, ja itselleen se antaa nimen Aito Minä tai Tietoinen Läsnäolo. Egoa kiukuttaa - ei se voi myöntää olevansa illuusio! Samalla se huomaa tilaisuuden asettaa itselleen uuden päämäärän, jonka tavoitteleminen voisi vahvistaa sen olemassaoloa: tietoiseksi tuleminen, jopa valaistuminen! Mikä olisikaan komeampaa kuin voida sanoa olevansa valaistunut, ego ajattelee.

Alkaa taistelu. Se on tosin epätavallinen, koska vain toinen osapuolista käy sitä. Aito minä vain on. Ego uhoaa ja puskee ja vääntelehtii, koska se haluaa pitää paikkansa mielessä, joka sen on luonut. Se ei ole lähdössä minnekään. Mutta Aito minä pysyy tyynenä. Se tietää - koska se on, se tietää - että ego ei ole todellinen, ja siksi sen kanssa ei tarvitse tapella.

Mieli on rakentanut käsityksen minuudesta, egon, ja sen rakennuspalikoita ovat ehdollistumat. Kun Aito minä antaa välähdyksen itsestään, se alkaa pudotella pois näitä ehdollistumia ja kiinnikkeitä, joiden tarkoituksena on ollut ylläpitää mielen kuvaa siitä, millainen ihminen on, ja mitä hän tarvitsee ja tavoittelee. Mitä enemmän ehdollistumia irtoaa, sitä kirkkaammin tietoisuus heijastuu Aidosta minästä. Aidon minän voima on vääjäämätön, ja siksi se on myös hellä. Sen ainoa tarkoitus on vapauttaminen.

Etsijän matka jatkuu niin kauan kuin ehdollistumia riittää irrotettavaksi. Kun Aito minä on paljas, etsintä päättyy. Silloin kaksi on syntynyt takaisin yhdeksi, illuusio on vaihtunut todelliseksi. Silloin ei ole enää mitään saavutettavaa, tavoitettavaa, sillä Aito minä, joka ei ole erillinen mistään, vain on.

Etsijä etsii itseään, ja Itse on ei-mikään, ei-kukaan. Se minkä etsijä siis lopulta löytää, on ei-mitään.

Siksi etsijä ei tosiasiassa halua löytää. Se elää etsimisestä, mutta jos se sattuu löytämään, se menee paniikkiin ja palaa takaisin. Etsijän ehdollistunut mieli pelkää itsensä menettämistä, omaa kuolemaansa. Etsijä ei uskalla löytää, ja jatkaa siksi etsimistä.