Ajattelin kirjoittaa hiljaisuudesta, sen eri merkityksistä, kuten vaikenemisesta, mielen hiljentymisestä ja kaiken äänen ja ajatuksen takana olevasta, suurenmoisesta hiljaisuudesta.
Mutta lopulta ei hiljaisuudesta olekaan mitään sanottavaa.
Olen pitänyt sitä tärkeänä, olen pukeutunut ja piiloutunut siihen. Olen halunnut saada mieleni hiljaiseksi, jotta voisin kuulla elämän. Mutta hiljaisuus on, kaikki on sitä.
Minä en voi tulla vapaaksi, enkä voi kadota. Sillä sitä, joka ajattelee tulevansa vapaaksi, ei ole. Se jota ei ole ei voi kadota. Minä on tyhjä aukko keskellä kuvia, sanoja, pelkoja, ajatuksia, toiveita, käsityksiä ja kaikkea muuta, mihin liitämme ajatuksen "minä olen". Kun kuvittelet minää, näet vain sitä ympäröivät asiat. Sitä itseään ei ole.
Pidin psykologiaakin tärkeänä, mutta kun löydän minän paikalta vain tyhjän aukon, käsitän, ettei psykologiaa tarvita mihinkään. Voihan psyyken jännittäviä mekanismeja tutkia ja tarkastella, mutta sillä on merkitystä vain, jos illuusio mielen ja persoonan yhteydestä minuuteen on jäljellä. Kun minä irtoaa ominaisuuksista, ei ole enää adjektiiveja, joilla sitä kuvailisi.
Ajattelin myös, että on uskallettava luottaa elämään. Mutta sekin tyhjeni. Missä on se pelko, joka käskee luottaa? Elämä on minä, vain erillisenä joudun luottamaan.
Peter Russell vertaa videossaan From Science to God minättömyyttä Keisarin uudet vaatteet -satuun. Se vain on käänteinen versio sadusta, sillä sadussa on alaston keisari vailla vaatteita, kun "minä" taas on kerros monenmoista vaatekappaletta ilman mitään keisaria niiden alla. "Minä" on käsitysten kuori. On tuntemus siitä, että "minä olen", mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelemme olevamme.
On myös tullut aika todeta, että matka "kuun ja vuoren välissä" saa päättyä. Tämä on ollut erään prosessinvaiheen matkapäiväkirja, ja prosessi jatkuu seuraavaksi aivan konkreettisen matkan muodossa, kiertelemässä tätä loputtoman kiehtovaa maapalloa. Reissun kulkua voi seurata täällä.
Kiitos kaikille tämän blogin lukijoille! :) Mukavaa, jos olen voinut välittää jotakin oivallettavaa jollekulle kirjoittamalla - sanojen käyttäminen on minusta valtavan ihanaa, mutta onhan niin, etteivät ne koskaan tavoita sitä mikä on totta. Sen voi vain kokea, hiljaisuudessa, minättömyydessä!