maanantai 28. maaliskuuta 2011

Vapauden unohtaminen... ja muistaminen

Elämän prosessilla on selkeä suunta, mutta ihmisen mielellä on taipumus lähteä omille teilleen. Niin kauan kuin mielestä irtautuminen on kesken, tulee vielä monta kertaa lähteneeksi sen mukaan. Mitä tehdä, kun huomaa olevansa mielen vietävänä?

Ensinnäkin - se, että huomaa olevansa mielen vietävänä, on jo iso juttu. Silloinhan asia on tiedostettu! Voi todeta, että no niin, mielessäni pyörii nyt ajatus, joka kumpuaa jostakin menneisyyden kokemuksista, ja olen tottunut reagoimaan siihen tietyllä tavalla. Ajatus saa aikaa tunteen, joka vaikuttaa käyttäytymiseen, ja siinä sitten mennään. Tai ei aivan. Mielen takaa kuuluu ääni, joka sanoo jotakuinkin tuon, mitä äsken kirjoitin. Mielen takana on joku, joka tajuaa, mitä tapahtuu.

Sitten - kun on havainnut ajautuneensa ehdollistumien kelkkaan, on olemassa yksi ainoa vaihtoehto. Hyväksyminen. Se on aina olemassa takaporttina. Jos ei ole ehtinyt valita olla menemättä mukaan mielen tuottamiin reaktioihin, se on hyväksyttävä. Muuten ei irtaudu koskaan, sillä mieli saa aina voimaa, kun sitä vastustetaan. Hyväksy olevasi mielen mukana, niin kuin olisit hullussa vuoristoradassa ja voisit pahoin, mutta pois et pääse ennen kuin vaunu pysähtyy. Ja se kyllä pysähtyy, ennen pitkää.

Kun hyväksyt, saat rauhan. Mieli vaimenee. Se, mikä sai sinut hetkeksi unohtamaan vapautesi, on haihtunut pois. Se ei ollut mitään pysyvää tai todellista. Ihmettelet, kuinka saatoitkaan luulla sillä olevan jotakin merkitystä. Annoit sen hallita elämääsi ja olemistasi tasan niin kauan kuin samastuit ajattelevaan ja tuntevaan minääsi, etkä hyväksynyt sitä, vaan yritit saada sen kuriin. Kun hellitit otteesi, se teki samoin. Lakkasit ajattelemasta ja vain olit sellaisena kuin sillä hetkellä elämä sinussa oli. Muistit kuka olit. Siinä vaiheessa mitään ei enää edes tarvitse hyväksyä, koska tietoisuus ainoastaan on.

Irtautuminen unohtamisen ja muistamisen kierteestä on mahdollista. Pysyvän vapauden mahdollisuudelle kannattaa pysytellä avoimena!

torstai 24. maaliskuuta 2011

Mieletön Elämä!

Yritän kuvitella, että minulla olisi jokin ongelma (se on vaikeaa, koska juuri NYT, kun tässä kirjoitan tätä, mitään ongelmaa ei todellakaan ole). Maailmassa on paljon ongelmia, ja tuntuukin aika ylimieliseltä väittää, ettei ongelmia ole olemassa - mutta niin se kuitenkin on. Ongelmat eivät kasva maasta niin kuin unikot pellolla, eivätkä ne sada vesipisaroina taivaalta. Ongelmien kasvualusta ja ruokkija on oma mielemme. Kaikki maailman ongelmat ovat mielen tuotosta. Pienistä ongelmista kasvaa suuria. Yhden ihmisen ongelmasta saattaa puhjeta kokonaisen kansan kärsimys.

Kun tavoittelemme vapautta, mistä haluamme vapautua? Missä on se kahle, joka pitelee minua kiinni kärsimyksen kokemuksessa? Jos näen itseni uhrina, en näe itseäni ja todellisuutta suoraan. Sillä minä en ole missään kiinni! Absoluuttinen todellisuus on leijuva - siellä kaikki on vapaata! Kaikki on vapaata, koska kaikki on sitä mitä se on. Ei mitään muuta. Ei kahleita, ei tulkintoja, ei vääristyneitä heijastuksia.

Millaista olisi mieletön elämä? Mieltä tarvitaan elämään samalla tavoin kuin kynää kirjoittamiseen ja sahaa puun kaatamiseen - mutta kun kirjoitat, et ole kynä, kun kaadat puun, et ole saha. Irtaudu mielestäsi ja elä! Pistä se välillä koteloonsa odottamaan käyttöä ja katso elämää suoraan! Mieletöntä!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

The Impersonal

Elämme maailmassa ihmisinä, joilla on käsitys omasta itsestään yksilöinä ja henkilöinä. Minulla on oma elämäni, jossa teen omia asioitani ja toteutan itseäni sen mukaan, mikä minua kiinnostaa ja houkuttelee. Elän minästäni käsin. Maailma on leikkikenttäni, jossa toki annan tilaa muillekin, vaikka joissain tilanteissa se voi olla ongelmallista. Haluan asioita, tarvitsen asioita, tavoittelen asioita. Elämä näyttäytyy oman polun kulkemisena, jonka päämääränä on jonkinlainen minuuden valmiiksi saattaminen. Toteuttaessani omaa minuuttani saatan olla osana maailman muuttamisessa johonkin suuntaan ja saatan antaa toisille ihmisille jotain arvokasta, mutta yhtä kaikki, se on todennäköisesti vain oman hyvinvointini tavoittelemisen sivutuote.

Mikä on vaihtoehto? Voiko elämää elää ilman henkilökohtaista intressiä? Ihmisenä ja henkilönä, jolla on välineellinen minuus, muttei sitä koskevia haluja, tarpeita eikä tavoitteita? Mieleni käsittäisi yhä minut yksilölliseksi ihmiseksi, mutta se olisi vain eräänlainen yksikkö, jonka kautta toiminta tapahtuu. En olisi ehdollistunut mieleeni, enkä tavoittelisi itselleni hyvää oloa, vaan olemistani ja toimintaani ohjaisi ymmärrys kokonaisuudesta ja ykseydestä. Tietäisin, että minulla on mieli vain, koska se on käytännöllinen väline ihmisenä olemisessa, mutta minua ohjaisi pysyvä varmuus siitä, että tietoisuuden evoluutio tapahtuu "minun" (minuna olevan yksilöllisen ihmisen) kautta samoin kuin kaikkien muiden "minujen", jotka todellisuudessa ovat yhtä ja samaa tietoisuutta.

Mieleni ei koskaan tule käsittämään tätä vaihtoehtoa. Voin vain uskoa siihen samalla kun epäilen sitä. Voin vain uskoa, että epäilys voi hävitä. Tiedän, että voin vapautua mielen illuusiosta läsnäolon rauhaan, mutta sieltä on palattava maailmaan - maailman valoisaan puoleen, jossa ei ole illuusioita, vaan aito ja pysyvä evolutiivisen kehittymisen voima, tahto, joka toteuttaa tietoisuuden tulemisen tietoiseksi itsestään.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Oletko kohdannut kultaisen skarabeen?

Onko sattumilla jokin merkitys? Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa teksti Jungin synkronisiteetti-käsitteestä, koska se on minusta hirvittävän mielenkiintoinen asia. Ehkä ajauduin kuitenkin miettimään asiaa liian tiedollisesti, sillä tuntui kuin olisin valmistellut jotain kouluainetta. Monta vuotta sitten kyllä kirjoitin eräänlaisen kouluaineen sattumasta. Sattumasta, johon en silloinkaan uskonut. Ainakaan sen merkityksettömyyteen. Olen aina halunnut uskoa "käsikirjoitukseen", johonkin korkeampaan, joka määrää elämän kulun.

C.G. Jungille kävi siis kuuleman mukaan niin, että hänen potilaansa kertoi hänelle juuri nähneensä unessa kultaisen skarabeen, ja samalla hetkellä Jung huomasi ikkunan takana kullanvärisen koppakuoriaisen. Luin tarinan Anna Maria Rosendalin kirjasta Hullun käsikirja, jossa Rosendal kertoo, että kun hän oli parhaillaan lukemassa Jungin skarabee-tapauksesta, myös hänen vierelleen tupsahti kultainen kuoriainen. Itse en ole skarabeeta vielä tavannut, mutta uskon tähän, niin uskomatonta kuin se jonkun mielestä onkin...

Synkronisiteetti, eli sattuma, jolla on symbolinen merkitys, saa minut luottamaan. Epätodennäköisyyden toteutuminen ei miellytä järkeäni, ja siksi ei voikaan muuta kuin uskoa ja tuntea, että on olemassa jokin muu maailman järjestys kuin järjellinen. Järki ei elämää hallitse. Prosessiin voi luottaa. Synkronisiteetti on ihana todiste absoluuttisesta todellisuudesta, itseään ilmentävästä tietoisuudesta.

Luottamus kasvaa joka kerta, kun huomaan taas jonkin "sattuman" - miksi valitsin jonkin tietyn reitin, kun juuri sitä kautta mennessäni tulin törmänneeksi ihmiseen, jonka halusinkin nähdä? Sattumien näkeminen vaatii läsnäoloa, sillä jos on liikaa upoksissa mielensä mutinoihin, tapahtumien merkitys menee ohi suun. Mitä kukakin sitten pitää merkityksellisenä, on jokaisen oma asia - itse me luomme elämämme sellaiseksi kuin se meille näyttäytyy.

”Ihminen syyttäköön itseään, ellei hän näe arkielämän yhteensattumia! Omaa sokeuttaan hän riistää silloin elämältään kauneuden ulottuvuuden.” - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys