Me, myself and the future

On kaksi minää. Toinen on todellinen, toinen ei. Toinen on läsnä, toinen ei. Toinen on suuntautunut tulevaisuuteen, toisen ei pitäisi olla. Katsoin kaksi videota, Peter Russellin ja Andrew Cohenin videot, joissa he puhuvat "minästä" - eri minuuksista. Mitä nämä monet minät siis ovat?

Peter Russell purkaa ensin (videon 1. osan lopussa) osiin sen mielikuvan, joka itse kullakin on minästään: nimi on vain nimi, keho on joko miehen tai naisen, ammatti on toimintaa, arvot, tunteet ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Silti se, joka pysyy koko ajan samana, se, jolla nuo ominaisuudet ja ajatukset ovat, on se kokemus tai vaikutelma "minästä". The same sense of "I" that has been there all my life.

"Myself" on kuvitelma erillisestä, yksilöllisestä minästä. Se on se, joka ei ole todellinen, vaan mielen rakentama illuusio. "Me" on minuuden tuntemus, tietoisuus tietoisuudesta. Jos samastuu erilliseen minäänsä, joutuu jatkuvasti vahvistamaan identiteettiään, eli kokemusta siitä, että on "joku". Tietoisuus vain on, ja siitä tietoisena oleminen johtaa ymmärrykseen, että minuus ei ole objekti. Olemisen eteen ei tarvitse tehdä mitään, ja siksi se vapauttaa.

Russellin mukaan on olemassa yksi yhteinen päämäärä: halu tuntea olonsa hyväksi. Kaikkien toiveiden pohjalla on toive mielenrauhasta. Russell sanoo: "Ihmisillä on niin täysi työ kantaa huolta siitä, onko heillä rauha tulevaisuudessa, etteivät he anna itselleen mahdollisuutta saada rauhaa tässä ja nyt." Rauha syntyy ymmärryksestä, että tietoisuus on kaikille sama. Kuinka vapautua ehdollistuneesta minästä näkemään, kuka todella on?

Russell siis näyttää ajavan takaa sitä, että itseään erilliseksi luulevan minän tulisi lakata keskittämästä huomionsa tulevaisuuteen ja pysähtyä nyt-hetkeen tarkastelemaan todellista luonnettaan tullakseen tietoiseksi ikuisesta tietoisena olostaan, ja saada siten rauhan ja vapauden. Jäin pohtimaan, onko tämä Russellin tarkoittama aina läsnä oleva, tietoinen minä sama, jota Andrew Cohen kutsuu nimellä aito minä.

Cohen määrittelee aidon minän näin: "se on puhdas tarve kehittyä korkeimmalla tasolla ja tulla yhä tietoisemmaksi". Aito minä ei ole kiinnostunut nyt-hetkestä, vaan seuraavan hetken luomisesta. Se on täysin suuntautunut tulevaisuuteen (the ecstatic compulsion to create  the future). Aito minä on tietoisuuden funktio, siis väline, jonka avulla tietoisuus toimii, jotta se tulisi yhä tietoisemmaksi itsestään.

Aito minä on siis todellinen, mielen illuusioista vapaa minuus, joka on pysyvä ja siinä merkityksessä aina läsnä, mutta silti jatkuvasti menossa kohti tulevaa luodakseen tietoisuutta tietoisuudesta. Läsnäolo nyt-hetkessä on ainoastaan konsti saada epäaito minäkuva pysäytettyä, jotta todellisuus nousisi esiin mielen takaa. Tämän jälkeen ihmisen toiminnan motiivina ei enää ole oman identiteetin vahvistaminen, vaan evoluutioimpulssi, eli tulevaisuuden luominen hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

Kaksoiselämää

On elämä ja on Elämä. Tällä hetkellä ne ovat minussa rinnakkain, tai ehkä limittäin. On se elämä, johon olen ehdollistunut lapsuudesta saakka, ja on se Elämä, josta olen vasta hiljattain saanut tietää, vaikka se onkin niistä kahdesta se todellinen ja pysyvä. Tunnen olevani onnekas, kun se tieto on tullut osakseni, ja se on kauan ollut kuin jokin salaisuus, josta vain jotkut voivat saada vihiä, vaikka se onkin kaikille sama. Mitä syvemmälle sukellan Elämään, sitä luonnollisemmaksi se muuttuu. Elämä on yksi, tämä tieto minulla on, mutta pieni minä elää toistaiseksi pieneen elämäänsä kuuluvien asioiden kautta erillisenä, erityisenä, kompleksisena.

Pieni minä muodostaa elämälle merkityksen erillisistä asioista, kuten tutkinto, työpaikka, ystävät ja parisuhde. Se harrastaa erilaisia asioita, joista se saa tyydytystä ja vahvistusta identiteetilleen, eli käsitykselleen siitä, "kuka minä olen". Oma pieni minäni lukee kirjoja, soittaa pianoa, aikoo kesällä opetella palstaviljelyä, tuntee ylpeyttä, kun professori kehuu gradua, iloitsee kumppaninsa kiltistä ja rauhallisesta luonteesta, ja toivoo saavansa kiinnostavan, muttei kovin stressaavan työpaikan. Nuo ovat sen elämän piirteitä, johon voisin samastua. Nämä elämääni kuuluvat asiat herättävät mielessäni ajatuksia ja tunteita, jokaikiseen asiaan minulla on jokin suhde, hyvä tai huono. Elämän tapahtumat joko vastaavat toiveitani tai sitten eivät.

Kuinka olla samastumatta siihen elämään, jota elää? Kuinka pitää "itsensä" irrallaan niistä tunteista ja ajatuksista, joita elämä nostattaa pintaan? Ymmärrän sen nykyään hetkittäin, se on mahdollista läsnäolon tilassa, joka toimii kuin nosturi: näen suoraan sen todellisuuden, jonka pienestä minästäni käsin näen ainoastaan hyvän tai huonon suhtautumiseni lävitse. Elämä on neutraali, koska minulla ei ole mitään toiveita sitä kohtaan.

Kuka uskoo, jos joku väittää, että elämässä ei ole ongelmia, kärsimystä eikä toisaalta voitonriemua, loistavaa "fiilistä"? Elämä (isolla E:llä) ei tunnu miltään. Se on aivan helppoa: riittää kun lopettaa ajatuksista ja tunteista välittämisen. Suhde katoaa. Elämä on.

Mitä merkitystä tässä vaiheessa on niillä asioilla, jotka kuuluvat sen hetkiseen elämään (siis työllä, parisuhteella jne.)? Itse asiassa - ei mitään. Kuulostaa julmalta. Ne ovat mitä ne ovat, mutta niillä ei ole vaikutusta siihen, "kuka minä olen". Ei tarvitse enää etsiä mitään.

Tämä tarina kertoo, mistä on kysymys. Tässä muutama lainaus Gangajin tekstistä:

• The particular mind-stream that I had been calling “myself” was seen simply to be an object appearing in life, existing for a brief time, and finally disappearing back into the totality of life itself, just as a wave in the ocean rises up, exists for a moment, and sinks back in, fundamentally never separate from the ocean itself.

• That which one has been desperately, furiously, relentlessly searching for has always been present, exactly where one is.

• I know and I continuously realize deeper every day that no thing can define me. 

• I am not looking to any one or any thing to give me what I want.

• Many people have asked how it was possible to integrate these realizations into my day-to-day life. My response has always been the same. It is not possible to integrate truth into anything else because truth already exists as everything and it always has.

Tässä kohtaa sanon itselleni: stop. Lopeta. Lopeta etsiminen, lopeta määritteleminen, lopeta ristiriitaisuuksien luominen, lopeta kiinnittyminen. Anna sen kaiken olla.

Vapauden unohtaminen... ja muistaminen

Elämän prosessilla on selkeä suunta, mutta ihmisen mielellä on taipumus lähteä omille teilleen. Niin kauan kuin mielestä irtautuminen on kesken, tulee vielä monta kertaa lähteneeksi sen mukaan. Mitä tehdä, kun huomaa olevansa mielen vietävänä?

Ensinnäkin - se, että huomaa olevansa mielen vietävänä, on jo iso juttu. Silloinhan asia on tiedostettu! Voi todeta, että no niin, mielessäni pyörii nyt ajatus, joka kumpuaa jostakin menneisyyden kokemuksista, ja olen tottunut reagoimaan siihen tietyllä tavalla. Ajatus saa aikaa tunteen, joka vaikuttaa käyttäytymiseen, ja siinä sitten mennään. Tai ei aivan. Mielen takaa kuuluu ääni, joka sanoo jotakuinkin tuon, mitä äsken kirjoitin. Mielen takana on joku, joka tajuaa, mitä tapahtuu.

Sitten - kun on havainnut ajautuneensa ehdollistumien kelkkaan, on olemassa yksi ainoa vaihtoehto. Hyväksyminen. Se on aina olemassa takaporttina. Jos ei ole ehtinyt valita olla menemättä mukaan mielen tuottamiin reaktioihin, se on hyväksyttävä. Muuten ei irtaudu koskaan, sillä mieli saa aina voimaa, kun sitä vastustetaan. Hyväksy olevasi mielen mukana, niin kuin olisit hullussa vuoristoradassa ja voisit pahoin, mutta pois et pääse ennen kuin vaunu pysähtyy. Ja se kyllä pysähtyy, ennen pitkää.

Kun hyväksyt, saat rauhan. Mieli vaimenee. Se, mikä sai sinut hetkeksi unohtamaan vapautesi, on haihtunut pois. Se ei ollut mitään pysyvää tai todellista. Ihmettelet, kuinka saatoitkaan luulla sillä olevan jotakin merkitystä. Annoit sen hallita elämääsi ja olemistasi tasan niin kauan kuin samastuit ajattelevaan ja tuntevaan minääsi, etkä hyväksynyt sitä, vaan yritit saada sen kuriin. Kun hellitit otteesi, se teki samoin. Lakkasit ajattelemasta ja vain olit sellaisena kuin sillä hetkellä elämä sinussa oli. Muistit kuka olit. Siinä vaiheessa mitään ei enää edes tarvitse hyväksyä, koska tietoisuus ainoastaan on.

Irtautuminen unohtamisen ja muistamisen kierteestä on mahdollista. Pysyvän vapauden mahdollisuudelle kannattaa pysytellä avoimena!

Mieletön Elämä!

Yritän kuvitella, että minulla olisi jokin ongelma (se on vaikeaa, koska juuri NYT, kun tässä kirjoitan tätä, mitään ongelmaa ei todellakaan ole). Maailmassa on paljon ongelmia, ja tuntuukin aika ylimieliseltä väittää, ettei ongelmia ole olemassa - mutta niin se kuitenkin on. Ongelmat eivät kasva maasta niin kuin unikot pellolla, eivätkä ne sada vesipisaroina taivaalta. Ongelmien kasvualusta ja ruokkija on oma mielemme. Kaikki maailman ongelmat ovat mielen tuotosta. Pienistä ongelmista kasvaa suuria. Yhden ihmisen ongelmasta saattaa puhjeta kokonaisen kansan kärsimys.

Kun tavoittelemme vapautta, mistä haluamme vapautua? Missä on se kahle, joka pitelee minua kiinni kärsimyksen kokemuksessa? Jos näen itseni uhrina, en näe itseäni ja todellisuutta suoraan. Sillä minä en ole missään kiinni! Absoluuttinen todellisuus on leijuva - siellä kaikki on vapaata! Kaikki on vapaata, koska kaikki on sitä mitä se on. Ei mitään muuta. Ei kahleita, ei tulkintoja, ei vääristyneitä heijastuksia.

Millaista olisi mieletön elämä? Mieltä tarvitaan elämään samalla tavoin kuin kynää kirjoittamiseen ja sahaa puun kaatamiseen - mutta kun kirjoitat, et ole kynä, kun kaadat puun, et ole saha. Irtaudu mielestäsi ja elä! Pistä se välillä koteloonsa odottamaan käyttöä ja katso elämää suoraan! Mieletöntä!

The Impersonal

Elämme maailmassa ihmisinä, joilla on käsitys omasta itsestään yksilöinä ja henkilöinä. Minulla on oma elämäni, jossa teen omia asioitani ja toteutan itseäni sen mukaan, mikä minua kiinnostaa ja houkuttelee. Elän minästäni käsin. Maailma on leikkikenttäni, jossa toki annan tilaa muillekin, vaikka joissain tilanteissa se voi olla ongelmallista. Haluan asioita, tarvitsen asioita, tavoittelen asioita. Elämä näyttäytyy oman polun kulkemisena, jonka päämääränä on jonkinlainen minuuden valmiiksi saattaminen. Toteuttaessani omaa minuuttani saatan olla osana maailman muuttamisessa johonkin suuntaan ja saatan antaa toisille ihmisille jotain arvokasta, mutta yhtä kaikki, se on todennäköisesti vain oman hyvinvointini tavoittelemisen sivutuote.

Mikä on vaihtoehto? Voiko elämää elää ilman henkilökohtaista intressiä? Ihmisenä ja henkilönä, jolla on välineellinen minuus, muttei sitä koskevia haluja, tarpeita eikä tavoitteita? Mieleni käsittäisi yhä minut yksilölliseksi ihmiseksi, mutta se olisi vain eräänlainen yksikkö, jonka kautta toiminta tapahtuu. En olisi ehdollistunut mieleeni, enkä tavoittelisi itselleni hyvää oloa, vaan olemistani ja toimintaani ohjaisi ymmärrys kokonaisuudesta ja ykseydestä. Tietäisin, että minulla on mieli vain, koska se on käytännöllinen väline ihmisenä olemisessa, mutta minua ohjaisi pysyvä varmuus siitä, että tietoisuuden evoluutio tapahtuu "minun" (minuna olevan yksilöllisen ihmisen) kautta samoin kuin kaikkien muiden "minujen", jotka todellisuudessa ovat yhtä ja samaa tietoisuutta.

Mieleni ei koskaan tule käsittämään tätä vaihtoehtoa. Voin vain uskoa siihen samalla kun epäilen sitä. Voin vain uskoa, että epäilys voi hävitä. Tiedän, että voin vapautua mielen illuusiosta läsnäolon rauhaan, mutta sieltä on palattava maailmaan - maailman valoisaan puoleen, jossa ei ole illuusioita, vaan aito ja pysyvä evolutiivisen kehittymisen voima, tahto, joka toteuttaa tietoisuuden tulemisen tietoiseksi itsestään.

Oletko kohdannut kultaisen skarabeen?

Onko sattumilla jokin merkitys? Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa teksti Jungin synkronisiteetti-käsitteestä, koska se on minusta hirvittävän mielenkiintoinen asia. Ehkä ajauduin kuitenkin miettimään asiaa liian tiedollisesti, sillä tuntui kuin olisin valmistellut jotain kouluainetta. Monta vuotta sitten kyllä kirjoitin eräänlaisen kouluaineen sattumasta. Sattumasta, johon en silloinkaan uskonut. Ainakaan sen merkityksettömyyteen. Olen aina halunnut uskoa "käsikirjoitukseen", johonkin korkeampaan, joka määrää elämän kulun.

C.G. Jungille kävi siis kuuleman mukaan niin, että hänen potilaansa kertoi hänelle juuri nähneensä unessa kultaisen skarabeen, ja samalla hetkellä Jung huomasi ikkunan takana kullanvärisen koppakuoriaisen. Luin tarinan Anna Maria Rosendalin kirjasta Hullun käsikirja, jossa Rosendal kertoo, että kun hän oli parhaillaan lukemassa Jungin skarabee-tapauksesta, myös hänen vierelleen tupsahti kultainen kuoriainen. Itse en ole skarabeeta vielä tavannut, mutta uskon tähän, niin uskomatonta kuin se jonkun mielestä onkin...

Synkronisiteetti, eli sattuma, jolla on symbolinen merkitys, saa minut luottamaan. Epätodennäköisyyden toteutuminen ei miellytä järkeäni, ja siksi ei voikaan muuta kuin uskoa ja tuntea, että on olemassa jokin muu maailman järjestys kuin järjellinen. Järki ei elämää hallitse. Prosessiin voi luottaa. Synkronisiteetti on ihana todiste absoluuttisesta todellisuudesta, itseään ilmentävästä tietoisuudesta.

Luottamus kasvaa joka kerta, kun huomaan taas jonkin "sattuman" - miksi valitsin jonkin tietyn reitin, kun juuri sitä kautta mennessäni tulin törmänneeksi ihmiseen, jonka halusinkin nähdä? Sattumien näkeminen vaatii läsnäoloa, sillä jos on liikaa upoksissa mielensä mutinoihin, tapahtumien merkitys menee ohi suun. Mitä kukakin sitten pitää merkityksellisenä, on jokaisen oma asia - itse me luomme elämämme sellaiseksi kuin se meille näyttäytyy.

”Ihminen syyttäköön itseään, ellei hän näe arkielämän yhteensattumia! Omaa sokeuttaan hän riistää silloin elämältään kauneuden ulottuvuuden.” - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Heräämisiä...

Mikä saa ihmisen heräämään? Miksi jotkut jatkavat kulkemistaan silmät ummessa, kuvitellen, että elämän kuuluu olla vaikeaa, elämän kuuluu olla kärsimystä? Sen jälkeen, kun on katsonut itseään, näkee kaiken toisin.

Tiedosta itsesi oman todellisuutesi luojana. Hyväksy se mitä olet luonut. Näe kauneus. Katso peiliin - näe itsesi ja ymmärrä, että se et ole sinä.