The Impersonal

Elämme maailmassa ihmisinä, joilla on käsitys omasta itsestään yksilöinä ja henkilöinä. Minulla on oma elämäni, jossa teen omia asioitani ja toteutan itseäni sen mukaan, mikä minua kiinnostaa ja houkuttelee. Elän minästäni käsin. Maailma on leikkikenttäni, jossa toki annan tilaa muillekin, vaikka joissain tilanteissa se voi olla ongelmallista. Haluan asioita, tarvitsen asioita, tavoittelen asioita. Elämä näyttäytyy oman polun kulkemisena, jonka päämääränä on jonkinlainen minuuden valmiiksi saattaminen. Toteuttaessani omaa minuuttani saatan olla osana maailman muuttamisessa johonkin suuntaan ja saatan antaa toisille ihmisille jotain arvokasta, mutta yhtä kaikki, se on todennäköisesti vain oman hyvinvointini tavoittelemisen sivutuote.

Mikä on vaihtoehto? Voiko elämää elää ilman henkilökohtaista intressiä? Ihmisenä ja henkilönä, jolla on välineellinen minuus, muttei sitä koskevia haluja, tarpeita eikä tavoitteita? Mieleni käsittäisi yhä minut yksilölliseksi ihmiseksi, mutta se olisi vain eräänlainen yksikkö, jonka kautta toiminta tapahtuu. En olisi ehdollistunut mieleeni, enkä tavoittelisi itselleni hyvää oloa, vaan olemistani ja toimintaani ohjaisi ymmärrys kokonaisuudesta ja ykseydestä. Tietäisin, että minulla on mieli vain, koska se on käytännöllinen väline ihmisenä olemisessa, mutta minua ohjaisi pysyvä varmuus siitä, että tietoisuuden evoluutio tapahtuu "minun" (minuna olevan yksilöllisen ihmisen) kautta samoin kuin kaikkien muiden "minujen", jotka todellisuudessa ovat yhtä ja samaa tietoisuutta.

Mieleni ei koskaan tule käsittämään tätä vaihtoehtoa. Voin vain uskoa siihen samalla kun epäilen sitä. Voin vain uskoa, että epäilys voi hävitä. Tiedän, että voin vapautua mielen illuusiosta läsnäolon rauhaan, mutta sieltä on palattava maailmaan - maailman valoisaan puoleen, jossa ei ole illuusioita, vaan aito ja pysyvä evolutiivisen kehittymisen voima, tahto, joka toteuttaa tietoisuuden tulemisen tietoiseksi itsestään.