Onko sattumilla jokin merkitys? Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa teksti Jungin synkronisiteetti-käsitteestä, koska se on minusta hirvittävän mielenkiintoinen asia. Ehkä ajauduin kuitenkin miettimään asiaa liian tiedollisesti, sillä tuntui kuin olisin valmistellut jotain kouluainetta. Monta vuotta sitten kyllä kirjoitin eräänlaisen kouluaineen sattumasta. Sattumasta, johon en silloinkaan uskonut. Ainakaan sen merkityksettömyyteen. Olen aina halunnut uskoa "käsikirjoitukseen", johonkin korkeampaan, joka määrää elämän kulun.
C.G. Jungille kävi siis kuuleman mukaan niin, että hänen potilaansa kertoi hänelle juuri nähneensä unessa kultaisen skarabeen, ja samalla hetkellä Jung huomasi ikkunan takana kullanvärisen koppakuoriaisen. Luin tarinan Anna Maria Rosendalin kirjasta Hullun käsikirja, jossa Rosendal kertoo, että kun hän oli parhaillaan lukemassa Jungin skarabee-tapauksesta, myös hänen vierelleen tupsahti kultainen kuoriainen. Itse en ole skarabeeta vielä tavannut, mutta uskon tähän, niin uskomatonta kuin se jonkun mielestä onkin...
Synkronisiteetti, eli sattuma, jolla on symbolinen merkitys, saa minut luottamaan. Epätodennäköisyyden toteutuminen ei miellytä järkeäni, ja siksi ei voikaan muuta kuin uskoa ja tuntea, että on olemassa jokin muu maailman järjestys kuin järjellinen. Järki ei elämää hallitse. Prosessiin voi luottaa. Synkronisiteetti on ihana todiste absoluuttisesta todellisuudesta, itseään ilmentävästä tietoisuudesta.
Luottamus kasvaa joka kerta, kun huomaan taas jonkin "sattuman" - miksi valitsin jonkin tietyn reitin, kun juuri sitä kautta mennessäni tulin törmänneeksi ihmiseen, jonka halusinkin nähdä? Sattumien näkeminen vaatii läsnäoloa, sillä jos on liikaa upoksissa mielensä mutinoihin, tapahtumien merkitys menee ohi suun. Mitä kukakin sitten pitää merkityksellisenä, on jokaisen oma asia - itse me luomme elämämme sellaiseksi kuin se meille näyttäytyy.
”Ihminen syyttäköön itseään, ellei hän näe arkielämän yhteensattumia! Omaa sokeuttaan hän riistää silloin elämältään kauneuden ulottuvuuden.” - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Epätodennäköiset sattumat ovat sattumia vain suhteellisessa todellisuudessamme, koska emme näe emmekä ymmärrä tämän arkitodellisuutemme alla olevaa suurempaa järjestystä mielessämme ollessamme. Mutta kun vapaudumme näkemään absoluuttisen todellisuuden, eivät sattumat ole enää sattumia, vaan todiste itseään ilmentävästä tietoisuudesta, kuten sanot ja osa meitä itseämme. Sattumat johdattavat meitä näkemään absoluuttista todellisuutta, kunhan vain uskallamme ja haluamme niitä seurata.
VastaaPoista