Erityisyyden ilot & erillisyyden kärsimys

Mielen maailma koostuu dualismeista, kaikella on siellä kaksi puolta. Jotta voisi olla iloa, on oltava kärsimystä. Mieli luo ihmisestä kuvan erillisenä, erityisenä minänä, yksilönä, jolle elämä on ilonaiheiden ja kärsimyksentuottajien taistelutanner. On hienoa olla erityinen: "minä olen jotakin, olen omaperäinen, minun henkilökohtaiset ominaisuuteni ovat hyviä, parempia kuin joidenkin muiden, minä erotun joukosta..." Mutta on hirveää olla erillinen: "olen outolintu, jään ulkopuolelle, minua ei huomata, minulla on huonoja ja vääriä ominaisuuksia..."

Vapaudessa on vain yksi puoli: kaikki on samaa. Henkisyydestä kiinnostuessaan ihmiset usein haluavat päästä eroon henkilökohtaisesta kärsimyksestään, säilyttää jatkuvan sisäisen rauhan ja voida hyvin. Ajatus erillisyyden ja sen tuottaman kärsimyksen loppumisesta houkuttaa suuresti. Erillisyydestä luopuminen ei siis olisi niinkään vaikeaa kuin puolestaan on erityisyydestä luopuminen. Jättääkseen dualismien maailman taakseen on kuitenkin luovuttava myös kärsimyksen vastapuolesta, henkilökohtaisesta ilosta. Jos et ole erillinen, et voi olla erityinenkään. Todellisessa minässäsi ei ole mitään omaperäistä, massasta erottuvaa eikä muiden yläpuolelle nostavaa. Jos ennen tunsit olosi hyväksi, kun ympäristö kohotti egoasi, ja vastaavasti kärsit, kun se painoi sitä alemmas, kaikki tällainen poistuu vapaudessa. Sinä vain olet - se mikä olet - yhtä muiden ja ympäristön kanssa huolimatta siitä, mitä reaktioita siinä ilmenee.

Henkisyyden tavoittelu kiinnosti minua vuosia, ja tämä loi vastakkainasettelun ulkoisen ja sisäisen maailmani välille. Kun pelkäsin ja halveksin ulkoista maailmaa (ihmisiä, tilanteita), vetäydyin yhä enemmän sisäisen maailmani (henkisyyden) puoleen - ja siten vain vahvistin erillisyyttä ja erityisyyttä. Välillä koin hyvää oloa tuntiessani itseni erityiseksi ja erottuvaksi ja välillä taas kärsin erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteista. Viha ja rakkaus, hyvä ja paha, rauha ja levottomuus, kaikki mielen maailman kaksinaisuudet vuorottelivat kokemuksessani, kun erottelin ulkoisen ja sisäisen maailmani toisistaan. Ehkä halusin vahvistaa erityisyyttä ja heikentää erillisyyttä ymmärtämättä, ettei niin voi tehdä, sillä ne vahvistuvat ja heikentyvät yhdessä. Niitä kumpaakin joko on tai ei ole.

Tietoisuus yhdistää kaiken ja poistaa vastakkainasettelut. Siksi se ei merkitse samaa kuin henkisyys. Tietoisuus on tietoisuutta sisäisen ja ulkoisen ykseydestä, yhdestä, kokonaisesta maailmasta. Kärsimystä siellä ei ole, vaikka mieli ja ego yhä olisivatkin olemassa - niiden väitteitä erillisyydestä ei vain tarvitse kuunnella. Iloa sen sijaan on, mutta se ei ole henkilökohtaista. Se ei ole erityistä eikä omaa, vaan kaikenkattavaa iloa, johon ei tarvita syytä. Tietoisuudessa lakkaan tekemästä tulkintoja elämästä mielen kaksinaisuuksien kautta ja siten voin ottaa vastaan kaiken arvottamatta sitä. Ei tarvitse paeta ulkoisia uhkia sisäiseen rauhaan, koska rauha ja ilo muuttuvat pysyväksi olotilaksi, "being"-tilaksi, josta käsin on mahdollista luoda tietoista todellisuutta ympärilleen ("becoming"). Sitä se vapaus on.