"Mutta mestari, mehän kuitenkin elämme maailmassa"

 Kun vanhan apotin oli aika nimetä seuraajansa, hän päätti panna oppilaansa kokeeseen. Ennakkoon seuraajaksi kaavailtu oppilas laati runon: 
"Ruumiini on kuin bodhipuu, 
 sydämeni pronssipeili,  jota pyyhin, 
 kunnes ei tomuhiukkastakaan ole jäljellä." 
Ei hassumpi, te ehkä ajattelette. Mutta kokeen musta hevonen, Huineng, luostarin siivoojamunkki, osoittautui runossaan viisaammaksi: 
"Bodhi ei ole puu, 
 ja peili ei ole sydän. 
 Mikään ei ole todellista. 
 Mistä siis tomu?"

Mikä lopulta on todellista?

Henkisyyden etsinnässä, tietoisuuden tavoittelussa ja vapauteen pyrkimisessä on aina tiettyyn pisteeseen saakka ongelmana se, mitä tehdä maailmalle ja ns. tosielämälle, jota kaikesta huolimatta pitää elää. "Mehän kuitenkin elämme maailmassa" - mutta onko se todellinen? Onko se tomu, jota pelkäämme ja yritämme puhdistaa, totta?

Elämä maailmassa on todellisuuden leikkiä. Ei heijastuskuvia ole tarpeen pyyhkiä pois. Emme elä maailmassa puhdistamassa itseämme tomusta, vaan oivaltamassa, ettei tomua ole.

Harhaa on se, että maailmassa elämällä voisi löytää tai saavuttaa jotain. Haluamme kirkkaan pronssipeilin, mutta kun keskitymme jynssäämiseen, emme näe todellisuutta.

Voimme jatkaa maailmassa elämistä myös siten, ettemme etsi tai tavoittele siellä mitään, edes vapautta. Elämässä voi tapahtua jotain tai olla tapahtumatta - elämä ei todellisuudessa odota meiltä mitään, joten meidänkin on parempi olla odottamatta mitään siltä.

Maailma on tietoisuuden "juttu", ja me olemme siinä osallisina. Meille olennoille on suotu mahdollisuus ihmetellä tätä kaikkea. Me kaipaamme jotakin muka kätkettyä, mutta vain halumme löytää se estää tuota kaipausta täyttymästä. Kun olemme valmiit luovuttamaan minuutemme todellisuudelle, näemme elävämme siinä koko ajan.

(Lainaukset Qiu Xiaolongin romaanista Punapukuiset naiset, s. 212-213)