Oli kuulas joulukuun päivä, ja kävelin kaupungin keskustassa vailla kiirettä mihinkään. Olin kylläkin päättämättömyyden tilassa, sillä epäröin mihin suuntaan mennä. Olin risteyksessä, josta lähti suojatie kahteen suuntaan. En kääntynyt sivulle, vaan jatkoin eteenpäin. Valot vaihtuivat ja joukko ihmisiä lähti ylittämään tietä. Silloin yksi heistä liukastui ja kaatui. Se olin minä.
Hetkeä aiemmin olin kuka tahansa kadulla kulkija, anonyymi, yksi monista. Yhtäkkiä olin maassa, ja muut katsoivat minua (siltä ainakin tuntui) ja ajattelivat "Huh, voi raukkaa, onneksi en itse kaatunut". Sitten he jatkoivat matkaansa, ja minä nousin nopeasti, kokosin itseni (etenkin henkisesti) ja pyrin takaisin anonyymien kulkijoiden joukkoon. Yksi ihminen sentään osallistui kokemukseeni toteamalla "Olipas siinä liukas kohta". Se oli myötätuntoista, sillä hän hälvensi häpeääni antamalla minulle tilaisuuden naurahtaa ja tokaista jotakin vastaukseksi. En jäänyt täysin yksin.
Kerroin tapauksen myöhemmin miehelleni, ja hänen ensireaktionsa ei suinkaan ollut kysyä "Sattuiko?", vaan "Nolottiko?" Arvaapa vain! Ei sillä väliä, vaikka saisi mustelmia tai likaa vaatteisiinsa - mutta se häpeä! Kuinka keskelle katua kaatuminen voi olla niin tolkuttoman noloa? Siinä tuntee olevansa kömpelömpi, jotenkin huonompi, kuin ne toiset, jotka onnistuivat pääsemään liukkaan paikan yli kaatumatta.
Ja se on merkki erillisyydestä. Se, joka on kaatunut maahan, poikkeaa siitä joukosta, joka kiiruhtaa ohitse. Kuvitella, jos muut olisivat pysähtyneet, tarttuneet kaatunutta kädestä ja auttaneet pystyyn. Varmistaneet, että hän on kunnossa, päivitelleet yhdessä kelin liukkautta, ja toivottaneet hyvää jatkoa päivään. Olisiko silloin ollut tarvetta hävetä? Häpeä on koettavissa vain, kun olemme erillisiä. Egoja, jotka kävelevät toistensa ohitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti