Kaksoiselämää

On elämä ja on Elämä. Tällä hetkellä ne ovat minussa rinnakkain, tai ehkä limittäin. On se elämä, johon olen ehdollistunut lapsuudesta saakka, ja on se Elämä, josta olen vasta hiljattain saanut tietää, vaikka se onkin niistä kahdesta se todellinen ja pysyvä. Tunnen olevani onnekas, kun se tieto on tullut osakseni, ja se on kauan ollut kuin jokin salaisuus, josta vain jotkut voivat saada vihiä, vaikka se onkin kaikille sama. Mitä syvemmälle sukellan Elämään, sitä luonnollisemmaksi se muuttuu. Elämä on yksi, tämä tieto minulla on, mutta pieni minä elää toistaiseksi pieneen elämäänsä kuuluvien asioiden kautta erillisenä, erityisenä, kompleksisena.

Pieni minä muodostaa elämälle merkityksen erillisistä asioista, kuten tutkinto, työpaikka, ystävät ja parisuhde. Se harrastaa erilaisia asioita, joista se saa tyydytystä ja vahvistusta identiteetilleen, eli käsitykselleen siitä, "kuka minä olen". Oma pieni minäni lukee kirjoja, soittaa pianoa, aikoo kesällä opetella palstaviljelyä, tuntee ylpeyttä, kun professori kehuu gradua, iloitsee kumppaninsa kiltistä ja rauhallisesta luonteesta, ja toivoo saavansa kiinnostavan, muttei kovin stressaavan työpaikan. Nuo ovat sen elämän piirteitä, johon voisin samastua. Nämä elämääni kuuluvat asiat herättävät mielessäni ajatuksia ja tunteita, jokaikiseen asiaan minulla on jokin suhde, hyvä tai huono. Elämän tapahtumat joko vastaavat toiveitani tai sitten eivät.

Kuinka olla samastumatta siihen elämään, jota elää? Kuinka pitää "itsensä" irrallaan niistä tunteista ja ajatuksista, joita elämä nostattaa pintaan? Ymmärrän sen nykyään hetkittäin, se on mahdollista läsnäolon tilassa, joka toimii kuin nosturi: näen suoraan sen todellisuuden, jonka pienestä minästäni käsin näen ainoastaan hyvän tai huonon suhtautumiseni lävitse. Elämä on neutraali, koska minulla ei ole mitään toiveita sitä kohtaan.

Kuka uskoo, jos joku väittää, että elämässä ei ole ongelmia, kärsimystä eikä toisaalta voitonriemua, loistavaa "fiilistä"? Elämä (isolla E:llä) ei tunnu miltään. Se on aivan helppoa: riittää kun lopettaa ajatuksista ja tunteista välittämisen. Suhde katoaa. Elämä on.

Mitä merkitystä tässä vaiheessa on niillä asioilla, jotka kuuluvat sen hetkiseen elämään (siis työllä, parisuhteella jne.)? Itse asiassa - ei mitään. Kuulostaa julmalta. Ne ovat mitä ne ovat, mutta niillä ei ole vaikutusta siihen, "kuka minä olen". Ei tarvitse enää etsiä mitään.

Tämä tarina kertoo, mistä on kysymys. Tässä muutama lainaus Gangajin tekstistä:

• The particular mind-stream that I had been calling “myself” was seen simply to be an object appearing in life, existing for a brief time, and finally disappearing back into the totality of life itself, just as a wave in the ocean rises up, exists for a moment, and sinks back in, fundamentally never separate from the ocean itself.

• That which one has been desperately, furiously, relentlessly searching for has always been present, exactly where one is.

• I know and I continuously realize deeper every day that no thing can define me. 

• I am not looking to any one or any thing to give me what I want.

• Many people have asked how it was possible to integrate these realizations into my day-to-day life. My response has always been the same. It is not possible to integrate truth into anything else because truth already exists as everything and it always has.

Tässä kohtaa sanon itselleni: stop. Lopeta. Lopeta etsiminen, lopeta määritteleminen, lopeta ristiriitaisuuksien luominen, lopeta kiinnittyminen. Anna sen kaiken olla.